Miehen kanssa pystyttiin äskettäin keskustelemaan vaikka aloitus on joka kerta yhtä vaikeaa. Sanoin, että haluaisin puhua. Mies käänsi selkänsä ja lähti yläkertaan sanoen, että "sä olet kuitenkin taas jo tehnyt omat ratkaisusi kuten viimeksikin..." Enhän vielä edes ehtinyt sanoa mistä haluaisin puhua! Huudahdin perään, että mä joudunkin tekemään ne yksin kun sun kanssa ei saa puhua. Palasi se takas. Sanoi olevansa väsynyt (klo oli 21.10). Kysyin voidaanko puhua toiste. Joo se sanoi. Pakko oli tähän parahtaa perään, että tää on kamalaa kun me ollaan naimisissa ja pitää pyytää toiselta aikaa, että saako jutella. Varmaan pitää aihekin esittää etukäteen aikaa sovittaessa.

Mies tuli viereen sohvalle ja tajusi kerrankin, että nyt homma ei hoidu karkuun lähtemällä. Puhuttiin siitä, että olenko etsimässä asuntoa, kysyin että onko miehen viime päivien kiltteys ja juomattomuus siitä johtuvaa, kun hän on kuullut minun etsivän asuntoa (se piti kuulla muualta, omat vihjailut ja suoraankaan puhumiset asunnosta ja erosta eivät tehneet vaikutusta, vihje muualta teki). Mies sanoi, että ei, ei hän edes muistanut koko vihjausta (!!) ja pitääkö minun muistuttaa/ottaa esille asioita jotka on kurjia silloin kun meillä on ihan mukavaa?

Kerroin, että en voi elää niin, että meillä ei ole yhteistä kun lapset. Emme suunnittele tulevaisuutta, ainoa asia tulevaisuudessa minulle on se, milloin mies juo taas. En voi olla hiljaa tästä silloinkaan kun "menee hyvin" koska koko ajan odotan milloin ei mene, ja en ole hiljaa vain siksi, ettei mies saa syytä juoda "koska sä et luota, koska sä kuitenkin luulet, että mä juon, koska sä sanot noin vaikka nyt oli ihan hyvin..." Ja juo siksi kun minä kuitenkin pelkään sen tapahtuvan, joten samahan se on juoda kerran toinen ei voi luottaa. En tiedä eikö mies oikeasti näe tätä noidankehää? Minä inhoan miestä kun hän on humalassa, pienessäkin sellaisessa, ja mies ilkeilee humalassa, koska tietää minun inhoavan häntä.

Mutta; kerroin myös etten voisi luvata mitään. Että tulisiko tästä mitään vaikka mies ei joisi? Tätäkö elämä on? Ei kuitenkaan yhteisiä suunnitelmia eikä yhteistä iloa. Mies on selvänä kiltti ja mukava, oikeasti, mutta minä haluan kumppanin. Jonkun jonka kanssa keskustella, suunnitella, olla lähellä. Jonkun joka huolehtii, huomioi ja välittää, ja haluaa. Ja jota minä haluan.

Olen surullinen siksi, koska en tiennyt tämän olevan tällaista. En halunnut tämän olevan tällaista. Halusin olla naimisissa "kunnes kuolema meidät erottaa". En halua inhota miestäni, enkä kokonaan hukata häntä elämästäni. Suren sitä, kuinka hän pärjää. Mutta en halua kuitenkaan tällaista yhteiselämää.

Keskustelu loppui siihen, kun miehestä alkoi varmaan tuntua liian tukalalta. Kun puhuin, että jos kuitenkin hän juo, jos kuitenkin on parempi, että eroamme joka tapauksessa. Mies sanoi ei, emme me eroa, ja pyysi, että voimmeko jatkaa toiste.

Tänään on perjantai. Minä olen vapaalla viikonlopun. Mikä estää miestä nyt juomasta??

---------------------------------------------------------------------------------------------

Toisen kanssa menee hyvin. Olemme katselleet yhdessä taloja minulle ja lapsille. En muuta vuokralle, vaikka sellainen asunto vapautui juuri, johon olisimme voineet mennä. Se vaan tuli nyt niin pian, tavallaan. On järkevämpi maksaa yhtä lainaa kun vuokraa ja lainaa. Vuokran hinnalla lyhennän lainaa, koska asun onneksi sen verran syrjässä kalliilta seuduilta, että taloja saa täällä alle 130 000 eurolla. Emme muuta Toisen kanssa yhteen, mutta suunnittelemme näitä yhdessä. Ja odotamme, että aikaa kuluu... voi kuinka toivonkaan, että vuoden päästä kesän korvalla voisin tietää viettäväni kesää hänen ja lasten kanssa. Nyt en tiedä edes ensi kesästä.