Reissu on ohi. Päällimmäisenä tunteena on nyt levottomuus. Ja ikävä. Piru vie miten voikin olla toista niin ikävä! Miksei ole niin ikävä työmatkalla olevaa miestä? Miestä odotan kotiin kuin rakasta ystävää, on kiva nähdä ja huomata miehen palanneen turvallisesti maailmalta, mutta pakko on myöntää, että ei ole ollut mikään erityinen ikävä.

Mies kyseli tuliaisista. Minä pyysin tuomaan lapsille jotain. Mies sanoi tuovansa, ilman muuta, mutta kertoi myös jo ostaneensa minulle jotain. Jaa, vai niin. Mies tietää, että minä nautin lahjojen antamisesta ja usein mietin niitä huolella ja hyvissä ajoin etukäteen. Tottakai tykkään myös saada lahjoja, jos ne on mietitty minulle, mitään velvollisuudentuntolahjoja en halua. Enkä ostele sellaisia itsekään. Nyt vaan on oikeasti sellainen fiilis, että olisi mies mennyt ja nauttinut reissustaan ihan ajattelematta minua. Enkä tarvitse tuliaisia. Kas kun mies ei huomannut, että minä en pyytänyt tuomaan mitään.

Nyt ymmärrän miksi toinen lähtee kavereilleen aina silloin kun minä lähden hänen luotaan. Ettei putoaisi tyhjän päälle, siihen hiljaisuuteen yksinään. Minulla on levoton olo kotona, en tiedä miten päin olisin. Tekisi mieli lähteä kyläilemään, mutta en kuitenkaan jaksa. Jonnekin tuonne syvälle sattuu tämä ikävä. Seuraavasta kerrasta kun ei koskaan tiedä milloin se on. Ihoni ja vaatteeni tuoksuvat toiselle. Heitän paidat pyykkiin ja käyn suihkussa ennen kuin mies palaa yöllä.

En halua miestä viereeni. Luultavasti päissään reissun jälkeen, tupakalle haisten. Haluan toisen pehmeät kädet ja ihon ihoani vasten. Toisen pään rinnalleni ja käteni hänen hiuksiinsa.