Tavaroita on pakattu taas ja huonekaluja viety jo pois. Tyhjenevässä asunnossa enää vain viivähdän, joitain päiviä, muutamia öitä. Kuun loppuun on aikaa, mutta mies on ollut tarmokas. Tavaroita on haettu jo.

Tutussa kodissa on samalla remontti menossa. Muutan takaisin vanhaan, mutta samalla uuteen. On hyvä, että tavarat siirtyvät eri paikoille ja vaihtuvat toisiinkin, sillä ihan samaan en edes haluaisi palata. Minulle tavaroiden järjestely ja huonekalujen paikkojen vaihtelu on ollut aina joku merkki kotiinpaluusta. Lasten ollessa pieniä olin pidemmillä reissuilla vanhempieni luona, muutaman viikonkin, ja palattuani olohuoneen sohvan paikka vaihtui. Joskus ajallisesti lyhyt, mutta henkisesti pitkä reissu on kirvoittanut saman tarpeen. Siivoan ja keittiön pöytä vaihtaa paikkaa. Jotain muutosta täytyy olla.

Toisen kanssa on vielä kerran yhden yön ja päivän mittainen tapaaminen kahdestaan. Eräs työprojekti on mahdollistanut sen, että olemme kuukausittain voineet tavata kahdestaan kerran kuussa ainakin. Nyt tuo projekti loppuu ja tapaamiset senkin puitteissa jäävät. Siitä on puhuttu, kuten siitäkin, miltä minusta tuntuu kun ihmiset onnittelevat. Toinen sanoi, että hän ei ole onnitellut. Ja minä vastasin, että parempi joo kun et olekaan... Vaikea aihe on pakko käsitellä kepeästi.

Jostain muistilehtiöstäni löytyi tämä runo. En muista mistä olen sen poiminut, mutta se on koskettanut ja koskettaa tässäkin hetkessä.

Että minä menisin
ja eläisin
täysin.
Enkä ketään kumartaisi
turhan syvään
Enkä ketään, en mitään
pelkäisi, paitsi omaa
jäätymistäni
(Arja Tiainen)