Kolmas päivä menossa. Näin pitkää soittelutaukoa meillä ei ole ollut aikoihin, viimeksi puolitoista vuotta sitten jouluna, muistelen.

Toisen loma alkoi jo, tai sitten ei, en tiedä onnistuiko hän aloittamaan sen aikataulunsa mukaan vai painoivatko työasiat viime hetkellä päälle liikaa. Tuntuu jotenkin niin hullulta tämä, että ei "voi" soittaa ja kysyä mitä kuuluu. Emmehän ole riidoissa tms. vaan koitamme noudattaa jotain sopimuksia.

Mutta; minähän en tästä lipeä. Ahdistusta oli eilen ja toissapäivänä, tänään on ollut pikkaisen helpompaa. Siltikin, voi taivas, vuosi! Tai kenties tästä irrottautumisessa tulee se lopullinen irtoaminen. On vaikeaa kun ei voi tehdä erotyötä ja surra näkyvästi, sanoa kavereille, että nyt tuntuu pahalta. Jos tästä viikosta selviän niin olen vahvempi sen jälkeen, olen pystynyt saavuttamaan jonkin tavoitteen. Koitan ajatella niitä juttuja miksi on parempi näin, ja sitä, että miksi meistä ei tule mitään. Eikö siinä jo ole riittävästi syytä jättää tämä? Paha vain kun syy ei ole se, että emme enää kiinnostaisi/ haluaisi/ pitäisi toisistamme.

Viikonloppuna on pitkästä aikaa miehen kanssa kahdenkeskeistä aikaa. Saa nähdä miten se menee, onko meillä mitään sanottavaa toisillemme.