Sen ensimmäisen selvän viikonlopun jälkeen mies on totaalisesti möhlinyt seuraavat viikonloppunsa. Ei yritystäkään. Itse olen ollut lasten kanssa nämä viikonloput, onneksi ei ole ollut töitä eli mies on saanut ihan omissa oloissaan olla. Ja tämäpä on jotenkin syykin siihen juomiseen: Kun te ette ole täällä, on ikävä olla yksin. Melkoinen paradoksi, sillä emmehän me toki ole siellä jos hän juo.

Lapset oli isovanhempien kanssa ja pääsin Toisen luo pariksi päiväksi. Se olisi täydellisen rentouttavaa ellei takaraivossa kaivelisi pieni pelko siitä, että mitä sanon miehelle kun hän soittaa. Kunpa tätä ei tarvitsisi salailla. Perustelut salailulle on edelleen samat kuin aiemminkin. Paras ystäväni sanoi, että kyllä tuosta vielä julkista tulee, kun Toinen oli luonani täällä. Lapset olivat kotona myös. Siinäkin on paradoksi; jos Toinen ja minä olisimme oikeasti vain ystäviä niin Toinen voisi käydä luonani kylässä ilman, että miettisimme, että näkeekö joku auton pihalla, tuleeko puheita. Nyt Toisella pitää olla syy miksi hän on käymässä. Tosin tällä kertaa Toinen jäi yöksikin. Lapset olivat kotona ja nukuimme Toisen kanssa eri huoneissa. Lapset ehkä puhuvat siitä isälleen.

Aamulla oli kiva herätä vaikkei Toinen vieressä ollutkaan niin oli viereisessä huoneessa. Lasten lähdettyä ulos menin Toisen viereen ja hyvänolontunne oli molemminpuolinen kun Toinen veti minut kainaloonsa. Maailman paras paikka.