Kävin exän ja lasten kanssa yhdessä eräässä tilaisuudessa, jonne menosta olimme sopineet jo vuosi sitten, ennen eroa. Tilaisuus oli lapsille tärkeä ja odotettu, ja eron keskellä sovimme, että tänne menemme kuitenkin, oli tilanne mikä tahansa.

Reissu meni paluumatkaa lukuunottamatta aika hyvin. Ei ex ollut selvinpäin, edellisillan pohjat alla, mutta onneksi itse tapahtuman ajan melko selvä ja ennen kaikkea hyvällä fiiliksellä. Paluumatkalla sitten olut maistui. Se kiukutti, koska olimme reissussa lasten takia! Liikaa vaadittu, että olisi voinut jättää sen kaljapäkin ostamatta? Mutta minua myös säälitti. Katsoin yöllä bussissa nuokkuvaa exää, ja yllättävää kyllä tunsin myös sääliä, jopa sillä hetkellä enemmän kuin kiukkua. Tunsin myös helpotusta kun reissu oli loppupuolella. Tätähän se aina oli, miettimistä, että onko mies ajokunnossa, onko jotain juotavaa mukana, salassa juotuna tms. miten ilta menee. Mutta nyt ei tarvitse miettiä enää tätä aina! Tietenkin mietin sitä aina, kun lapset menevät isälleen (toinen tarina on se, menevätkö he, ja miten olen sitä asiaa hoitanut mm. lastenvalvojan kanssa...) mutta enää minun ei tarvitse arkipäivässäni tai reissuissa miettiä tuollaisia. Helpotus!

Kerroin Toiselle näistä tuntemuksistani, ja siiä kuinka tyytyväinen olen siihen, että Toisen kanssa voin LUOTTAA siihen, että juomiselle on oma paikkansa ja syynsä eikä se ole osa arkipäivää, osa jokaista viikonloppua tai reissua, ja että etenkään se ei ole osa tapahtumia, joissa ollaan lasten kanssa!

Olin otettu siitä pienestä mustasukkaisuudesta, jonka Toinen hymyillen esitti liittyen minun menooni exän kanssa. Tietäähän hän, että mitään syytä sellaiseen ei ole, mutta noin sopivasti annosteltuna mustasukkaisuus tuntui hyvältä :) Toinen oli sen viikonlopun itsekin menossa, ja ikävä oli iso yhden yön erossa olon jälkeen. Ihana tuntea itsensä vastarakastuneeksi vielä tässä vaiheessa, ja erityisen ihana kun Toinen ilmaisi ikävänsä isommin kuin minä.

Tässä suhteessa on hyvä olla. Olemme puhuneet tulevaisuudesta ja menneisyydestä, ja miettineet tämän suhteen ja edellisten suhteiden painolasteja, onnistumisia ja epäonnistumisia. Omia tapojamme toimia. Sitä, mitä olemme oppineet aiemmista ja nyt toisistamme. Tuntuu siltä, että tämä kantaa loppuelämän, ja olo on hyvä, koska sama tunne on molemmilla. Rakastan sitä, että näistä asioista voi puhua ja puhumalla oppia. Toivon, että säästymme niiltä turhilta riidoilta, jotka syntyvät väärinymmärryksen, tahallisen tai tahattoman, ja puhumattomuuden yhdistelmästä. Koen itse oppineeni omista virheistäni, vaikka tiedän, että ei ihminen muuksi muutu ja kantaa omat tapansa suhteesta toiseen. Kasvun paikka on se, kun huomaa omat tapansa ja osaa asettaa asiat mittakaavaan; onko asiani nyt kuitenkaan niin tärkeä, että siitä on väiteltävä, vai voinko antaa periksi? Sama itsepäisyys ja vahvuus on meissä molemmissa, Toisessa voimakkaampana kuin minussa, mutta osaamme myöntää sen ääneen toisillemme. Ja tähän saakka vielä hyvän keskustelun hengessä. Annamme myös periksi niissä asioissa, missä periksi kannattaa antaa :)

Uskallanko todeta ääneen, että olen nyt saanut sen, mitä toivoin? Uskallan ainakin olla siitä asiasta onnellinen, oikeastaan joka päivä, ja tunnen joka päivä ilon hetkiä Toisen kanssa. Välillä arki on arkisempaa ja työasioiden ja muiden huolien painamaa, mutta niinhän se aina on. Kun muistamme löytää hyvän olon hetkiä ja teemme työtä niiden eteen, niin yli mennään huonommistakin päivistä. Tämän miehen rinnalla :)