Yhdellä tavalla raskas taakka on pudonnut sydämeltä nyt kun tiedän toisen ajatukset suhteestamme ja minusta. Toinen on tämän suhteen aikana näyttänyt tunteensa läsnäololla, läheisyydellä ja suurella hellyydellä ja huomaavaisuudella. Sanallinen puoli on ollut heikompaa ja toinen on myöntänyt sen, ettei halua sanoa koska tämä suhde on pidettävä tällaisena mitä se on. Mutta tilanteet muuttuvat ja suhde on muuttunut. En varmasti pysytyisi itse kokemaan suhdettamme näin hyväksi jos toinen ei tuntisi samoin. Nyt tuo puhelu sitten kertoi sen mitä toinen on ajatellut ja oli varmasti vapauttavaa puhua kaikki asiat samantien halki. Joskus aikaisemmin olen saanut murusia näistä jutuista, mutta kyselemällä. Siitä taas on tullut itselle tunne, että etten vaan painostaisi ja siksi myös minä olen vältellyt aihetta. Meillä on ollut niin mukavaa ja helppoa etten ole halunnut "pilata" tapaamisten fiilistä kyselemällä liikoja. Aika kun on myös aina rajallinen; antakaa meille viikko aikaa olla toistemme kanssa koko ajan, niin eiköhän siinä asiat selviäisi :-) Tai sitten luiskahtaisimme elämään "arkea" sen viikon aikana ilman tarvetta puhumiseen, näinkin voisi käydä. Tarve puhua iskee minuun siinä vaiheessa kun tapaaminen päättyy tai kun siitä on mennyt muutama päivä. Että välitäthän sinä minusta, tuleehan uusiakin kertoja... Tosin en ole koskaan alentunut kyselemään sitä noin, ja mikä nyt huvittavinta, toinen on ajatellut samoin.

Tuon puhelun vaikutukset näkyivät kun tapasimme toisen kanssa viikonloppuna. Seurassa, emme kahdestaan. Toki ehdimme sen verran olemaan kaksin, että pystyimme koskettamaan toisiamme ohimennen ja juttelemaan. Ja kyllä se näkyi ja tuntui, kosketuksissa, katseissa ja rentoudessa, aivan selvästi. Varmasti hymymme olisivat paljastaneet paljon. Toisen kotiinlähtöhetkellä olimme kahdestaan ja siitä tuli pitkä halaushetki. Ainahan halauksemme ovat olleet omanlaisiaan, mutta tässä oli latausta vielä enemmän. Toinen piti minua sylissään ja suuteli välillä, silitti niskaa ja tiukensi otettaan. Lopulta oli kuitenkin pakko päästää irti.

Nyt tuntuu niin rennolta ja vapauttavalta; minä olisin hänen. Ja samalla mieli puntaroi eron mahdollisuutta, niitä lukuisia muutoksia joita se toisi käytännön elämään. Ja sitä, että voiko pitkä suhde mieheen loppua ilman kunnon yritystä vielä kerran, miten saan miehen heräämään tähän todellisuuteen? Onko hän todella tajunnut sitä, että puheeni erosta eivät ole vain sanahelinää?

Luulen, että tämä liitto jatkuu vielä jonkin aikaa. Minulla alkaa syksyllä uusi kuvio ammatillisessa mielessä ja sen parissa menee aika ensi kesään saakka. Jotenkin olen ajatellut, ja tästä jo toisenkin kanssa puhunut, että jos katson tämän syksyn, talven ja kevään. Ehtisin rauhassa talven jälkeen etsiä uutta asuntoa, saisin suunniteltua lasten koulu- ja hoitoasiat. Toisen työrintamalla voi tapahtua myös muutosta alkutalvesta, ehkäpä toisella olisi edessä myös muutto uuteen kaupunkiin. Ei, me emme muuttaisi yhteen samantien. Tai jos muuttaisimme niin sitten minä lähtisin lasten kanssa pois näistä maisemista, ja se ero tuntuisi liian suurelta. Tänne jäisivät ystävät, lasten ystävät, mummolat, myös toisen ja minun yhteiset ystävät, ja etenkin miehen ja minun yhteiset ystävät. Lapset joutuisivat liian kauas isästään. Ja voisinko itse hypätä arjesta toiseen? Tuntuu siltä, että jos eroamme miehen kanssa, niin se suhde on saateltava loppuunsa rauhassa, en pysty heti seuraavana päivänä elämään uudessa taloudessa uuden miehen kanssa.

Jos, jos ja jos... Toisen kanssa täytyisi pitää matalaa profiilia silti vielä eronkin jälkeen. Mies hajoaisi jos hän tajuaisi kaiken sittenkin olleen totta jo muutaman vuoden ajalta. Sillä sen olen päättänyt, erotessa en kerro vieläkään, että minulla on toinen. Tulkoon sen aika myöhemmin, muuttukoon vaikka ystävyys sitten suhteeksi. Mies tulee silloinkin epäilemään asian todellista laitaa, sen tiedän, mutta toivon, että aika olisi sitten jo tehnyt tehtävänsä ja asia ei olisi enää niin suuri. Pelottaa, että se olisi sitä silti.

Ja jotenkin se tuntuu vaan niin uskomattoman oudolta ajatukselta, että minä oikeasti eroaisin. Tiedän, että tulen kaipaamaan tätä paikkaa jossa asun ja minulla on aivan ihana työpaikka ja ihanat työkaverit; koko elämäni saisi uuden käänteen. Vanhaa ja tuttua uudessa elämässä olisi vaan lapset, ja miten he tämän kaiken kokisivat? Tuttua olisi tietenkin toinen, mutta kantaisiko meidän suhteemme? Luopuisiko toinen osin omasta vapaudestaan, johon hän on niin tottunut? Siksikin minun uusi elämäni pitäisi alkaa lasten kanssa asuen, toisen kanssa tapaillen, ja katsotaan sitten jatkoa. Pelottavaa, mutta ei tämä näinkään voi ikuisesti jatkua, koska haluaisimme enemmän kuin nyt saamme.