Tavattiin toisen kanssa kahdestaan. Ihana vuorokausi takanapäin ja nyt fiiliksenä järjetön ikävä. Järjetön siksi, että a) mitä minä ikävöimällä saavutan b) näen toisen uudelleen viikon päästä c) en voi ikävääni itkeä ääneen edes itselle, saati toiselle (saati miehelle !)

Totesimme olevamme yhtä moraalittomia. Minun oli pakko kysyä, että miltä toisesta tuntuu kohdata mieheni nyt kun meidän suhteemme on jatkunut lähes vuoden. Toinen ilmoitti olevansa moraaliton, ei syyllisyydentuntoa ja vastakysymyksenä kysyi, että miltä susta itsestäs tuntuu. Niinpä niin, minä tiedän miltä minusta tuntuu, mutta olen ollut huomaavinani, että toinen välttelee tilanteita, joissa olisimme läsnä mieheni kanssa. Asiassa on vain se mutta, että miehellä ja toisella on aluillaan yhteinen projekti jonka johdosta toinen tulee viettämään viikonloppujaan meillä tänä kesänä. Ensi viikonloppu on ensimmäinen. Ensi viikonloppuna toisen ja minun suhde täyttää vuoden.

Minä olen fyysisesti ja henkisesti poikki tapaamisemme johdosta. Mies ei ole kotona vielä, en ole kohdannut häntä reissusta palattuani. Suoraan sanoen en pahastu, vaikka hän jäisi työkavereiden kanssa illanviettoon. Minä moraaliton ihminen poden ikävää ja henkistä krapulaa - mieluiten yksin.