Maaliskuussa mennään. Aloitin blogini lähes vuosi sitten, kevään tunnelmissa. Ja lopetin syksyllä, kun kaikki tuntui junnaavan samaa rataa vain.

Arvatkaas mikä on tilanne nyt? Aivan oikein, sama edelleen. Suhde toisen kanssa jatkuu vielä, vaikka yhdessä vaiheessa oikein pyristelin jättääkseni kaiken taakse. Vaan onhan se vaikeaa, näen toista kuitenkin aika ajoin ja silloin - se on niin helppoa langeta taas. Ja kun olen rehellinen niin enhän minä muuta haluaisikaan. En edes halua vastustaa toista silloin. Ensimmäisenä sen miehen tuoksu iskee suoraan muistojen syövereihin ja viimeistään kevyt kosketus ohimennen saa minut haluamaan niiiin paljon enemmän.

Olen oppinut säätämään. Pitämään taukoa ja ehdottomasti antamaan toiselle oman vapautensa. En kuvitellutkaan koskaan omistavani toista, mutta luullakseni olen päässyt siitä harhaluulosta, että sittenkin, jotenkin, voin hallita häntä. Pidän tietoisesti taukoa etten soita, ymmärrän toisen työkiireet ja olen tyytyväinen kun en ajattele häntä päivittäin. Mutta tyytyväinen olen myös kuullessani kuinka toinen raivaa kalenteristaan tilaa jos minulla on mahdollisuus tavata hänet. Vielä ei ole tullut sitä kertaa, jolloin tapaaminen ei sopisikaan. Niin, miksiköhän odotan sellaista?

Kun emme soittele joka päivä, olen rauhallisempi. Toinen ei valloita ajatuksiani päivittäin. Kun miehen kanssa menee hyvin, niin ajattelen, että olen minä hullu, mihin minä toista tarvitsen. Kun mies tekee tempauksiaan ja vetää lärvit totaalisesti, vastoin puheitaan, huomaan ajattelevani, että "tekemällä noin annat oikeutuksen minun teoilleni". Eihän se niin ole, mutta... Jos sinä et pidä sanaasi, niin miksi minäkään pitäisin? Siitä voi päätellä suhteemme tason. Melkein, mutta vain melkein, tekisi mieleni sanoa miehelle, että jos sinä toistuvasti rikot lupauksesi ja käyttäydyt noin, niin minä haen oman lohtuni muualta. Joo, kuullostaa siltä, että vieritän tekojeni syyt miehen harteille. Näinhän ei alkujaan ollut.