Taiteilin kahden miehen välissä juhannuksen. Oma piti kainalossa ja katselimme kokkoa.
Toisen kanssa kävimme pitkiä keskusteluja yöllä. Jäimme myös lähes klassisesti "kiinni", tosin tekemättä mitään laitonta, mutta tilanne näytti silti miehen silmiin pahalta. Toinen makasi sohvalla ja minä istuin hänen vieressään. Ihan täysissä pukeissa, ja ei, emme harrastaneet seksiä. Mies vaan osui herättyään paikalle juuri kun vaihdoin asentoa ja siirryin toiseen kohtaan. Aivan kuin olisin tehnyt toisen kanssa jotain ja äkkiä paennut paikalta kun mies asteli huoneeseen. Siinä tuli muutama kova kirosana mieheltä ja hän paineli pihalle. Toinen perään selittämään. Minä oikeasti ajattelin, että nyt me jäätiin kiinni. Nyt mies ei enää usko mitään selityksiä. Ja tilanteen ironia itketti, mitään ei juuri nyt tapahtunut. Ajattelin silloin teitä blogini kommentoijia, ennemmin tai myöhemmin te jäätte kiinni...

Tästä selvittiin silti ? Mies näki tosiasiat, minut vaatteet päällä eikä toinenkaan alasti ollut. Mies olisi voinut tulla huoneeseen koska vaan. Toki hän pohti, että mitä olette tehneet kun hän nukkui. Toki hän pohti, että miksi kumpikin näytti säikähtävän miehen paikalletuloa. Mies sanoi minulle, että uskoo ettei mitään tapahtunut. Minä en silti ole varma uskooko. Luulen, että sisimmässään ei usko. Haluaa uskoa, ja haluaa peittää silmänsä.

Loppuyön valvoin. Vatsa kipeänä jännityksestä odotin aamua miehen vieressä ja odotin keskustelua. Ne olivat pitkiä tunteja ja aamulla oli pitkä keskustelu. Mies ei vaatinut minua tilille asioista. Juuri siksi pelkään, että hän tietää mutta ei uskalla sanoa sitä. Minä tajusin selvemmin kuin koskaan, että en halua luopua miehestä. (Hurraa, tyhmä nainen ja nyt jopa myöntää ääneen sen.)

Pitkät yölliset keskustelut toisen kanssa kertoivat myös paljon. Toinen on miettinyt asioita ja onnistui nyt puhumaan niistä vaivautumatta. Nyt tiedän miksi tunteista puhuminen on vaikeaa. Ja nyt tiedän mitä toinen tuntee minua kohtaan. Tiedän myös sen, miksi toinen on katsonut parhaimmaksi olla puhumatta näistä. Se mitä kuulin, oli hunajaa korvilleni, mutta myös raakoja tosiasioita. Jotenkin ajattelen, että hienoa olla selvillä todellisista tunteista, mutta samalla niin satuttavaa. Kuinka me olemmekaan samanlaisia niin monissa ajatuksissamme ! Kauan se kesti, että näin syvällisiä tuli puhuttua. Ja että emme satuttaisi itseämme enempää, tuskin uskaltaudumme samanlaiseen keskusteluun enää. Nyt minä tiedän.

Olenhan päätökseni tehnyt, miehen kanssa jatketaan, mutta pystynkö oikeasti luopumaan toisesta ?