Mies lähtee työmatkalle. Hänellä on erittäin harvoin mitään omia reissuja tai matkoja, pitkät työpäivät riittävät ja kodin lähistöllä pyöriminen vapaalla. Nyt kuitenkin edessä on kolme päivää poissa kotoa. Ja miten sattuikaan, että minulla on silloin myös töistä vapaata, samaiset kolme päivää. Ihan oikeasti, ne oli pyytämättäni laitettu vapaaksi, joten... tilaisuus tekee varkaan.

Järjestin lasten hoidon isovanhemmille. Lapset tykkäävät kun isovanhemmat tulevat meille ja ovat vain heidän kanssaan. Äitikin lähtee reissuun. Mies tietää, että olen lähdössä ainakin vuorokaudeksi, en antanut hirveän tarkkaa selvitystä siitä, minä päivänä lähden ja minne, noin suunnilleen selitin miehelle, että lähden ehkä kavereiden kanssa mökille.

Toinen voi pitää töistä vapaata myös. Nyt olisi aikaa kaksi päivää ja yötä olla keskenämme. On toinen ollut meillä pitkiäkin viikonloppuja, mutta silloinhan emme ole kahden. Olemme ainoastaan kerran olleet kahden yhdessä kaksi vuorokautta ja se oli suhteen alkutaipaleella. Vuorokausi on niin lyhyt, ensimmäinen ilta on ihana ja yö, seuraavana päivänä kello tikittää armottomasti ja olisi ihana vain olla kiireettömästi, makoilla sängyssä puolille päivin ja syödä, mennä jonnekin ja... no, siinä se aika aina loppuu, siinä vaiheessa päivää minä lähden kotiin.

Jotenkin tuntuu nyt helpommalta järjestää tätä, kun mies ei jää kotiin reissuni ajaksi. Syyllisyyttä tunnen lähinnä siitä, että jätän lapset kotiin vaikka he ovat jo "isoja" ja eivät paljon seuraani kaipaa kun isovanhemmat ovat meillä. Toivon, että miehelle ei tarvitse paljon menoistani raportoida, miehellä on muuta ajateltavaa ulkomaille suuntautuvan työmatkansa ansiosta. Silti aina tässä kohtaa suunnitelmiani emmin; minun ei sittenkään pitäisi, peruisinko koko jutun? Edellisenä iltana ennen reissua ajattelen, että katsotaan huomiseen, ainahan sen voi perua vielä silloinkin. Lähtöpäivänä yleensä sitten vain odotan, että kohta, kohta näemme!