Toinen vei minut ravintolaan. Piparkakkutaloon. Paikka oli kaunis ja tunnelmallinen, pöydällä oli vaasissa yksi punainen ruusu ja tarjoilija sytytti kynttilän pöytäämme. Aperatiivit, alkupalat (etanoita, aivan herkkua!) ja hyvä ruoka. Pari tuntia keskustelua, välillä niin kiihkeästi, että jouduimme pyytämään sanansijaa toisiltamme. Kuinka minä nautinkaan juuri tuosta keskustelusta! Aiheet olivat erittäin yhteiskunnallisia, ei mitään henkilökohtaista ja jossain vaiheessa toinen totesi, että tämä keskustelu ei ole mitenkään kiihottava, mutta totesi samaan hengevetoon kanssani, että onpa mukava kuitenkin keskustella. Ja väitelläkin. Toisella on tarve olla kaikkitietävästi oikeassa ja siinä saa tehdä itse töitä, että saa oman kantansa läpi. Kuitenkin tuo on juuri sellaista haastavaa keskustelua jota olen kaivannut. Jota ei kotona ole.

Ilta jatkui tästä vielä. Kerroin toiselle, että minä hieman ujostelen kun emme olleet nähneet moneen viikkoon. Toinen tuntuu vieraalta (toinen nauroi tälle kommentilleni) ja kuitenkin niin tutulta. Jos laitan silmäni kiinni ja tunnustelen toisen kasvoja ja vartaloa, on siinä kaikki niin tuttua. Muistan miten kulmakarvojen kaaret piirtyvät ja miltä leuan kuoppa tuntuu. Uppoudun taas toisen tuoksuun! Olen kosketellut toista niin paljon, että tietyllä tapaa hän on minulle tutumpi kuin mieheni. Mieshän ei pidä selänsilittelystä eikä yleensäkään kevyestä kosketuksesta. Hän vaivoin sietää olla paikallaan jos koskettelen hänen kasvojaan. Kutittaa...
Toinen taas nauttii ja minä nautin siitä kun toinen hitaasti ja hellästi kosketteli minua. Kaulaa, niskaa, hiusrajaani ja kasvojani. Käytti tähän aikaa paljon. Pyysi minua vain oleman ja tuntemaan. Katsoin välillä meitä peilistä. Siinä minä istuin tuolilla ja toinen istui selkäni takana sängyllä. Kaikki vaatteet olivat päällä. Ei ollut kiire minnekään.