Toisen kanssa on arki kuviossa ja montaa asiaa on saatu opiskella tässä yhteiselossamme. Pari kertaa on ollut tilanne, että olen ollut valmis näyttämään ovea Toiselle ja kerran Toisen halusta hän mietti lähtemistä ihan tosissaan. Muutaman tunnin ajan...

Meidän keskinäinen suhteemme toimii ja välitämme kovasti toisistamme. Paineet tulevat siitä arjesta ja ajan puutteesta mutta koitamme tehdä asialle jotain. Lapsettomalle miehelle myös lastenkasvatus on joskus pohdinnan paikka vaikka onneksi he kaikki kuitenkin pitävät toisistaan ja tulevat juttuun. Toinen tuntuu ajoittain kaipaavan enemmän vain minun kanssani kahden oloa ja sen järjestäminen on järjestämistä. Mutta takana on mukavanpituinen kahden tehty lomareissu, josta oli arki kaukana eli onnistuu nekin hetket joskus :)

Pidän edelleen illoista jolloin nukkumaan mennessä Toinen kietoo minut kainaloonsa. Pidän yhteisestä huumorista ja toistemme huomioinnista. Kaipaan välillä niitä hotelliöitä ja vain toisiimme keskittymistä, mutta en kaipaa tippaakaan salailua ja paljastumisen pelkoa! Tulevana kesänä virallista yhdessäoloa tulee vuosi täyteen. Paljon on tähänkin vuoteen mahtunut, jos paljon oli sitä edeltävääkin. Pikkuhiljaa ex ja Toinen tuntuvat myös mahtuvan samaan tilaan keskenään, vaikka selväähän on, että ex ei ole tätä juttua hyväksynyt, mutta ei osoita kuitenkaan enää mieltään asiasta ja lasten hoidon osalta molemmat hyväksyvät toisensa. Se on jo paljon se.

Reissu meni paluumatkaa lukuunottamatta aika hyvin. Ei ex ollut selvinpäin, edellisillan pohjat alla, mutta onneksi itse tapahtuman ajan melko selvä ja ennen kaikkea hyvällä fiiliksellä. Paluumatkalla sitten olut maistui. Se kiukutti, koska olimme reissussa lasten takia! Liikaa vaadittu, että olisi voinut jättää sen kaljapäkin ostamatta? Mutta minua myös säälitti. Katsoin yöllä bussissa nuokkuvaa exää, ja yllättävää kyllä tunsin myös sääliä, jopa sillä hetkellä enemmän kuin kiukkua. Tunsin myös helpotusta kun reissu oli loppupuolella. Tätähän se aina oli, miettimistä, että onko mies ajokunnossa, onko jotain juotavaa mukana, salassa juotuna tms. miten ilta menee. Mutta nyt ei tarvitse miettiä enää tätä aina! Tietenkin mietin sitä aina, kun lapset menevät isälleen (toinen tarina on se, menevätkö he, ja miten olen sitä asiaa hoitanut mm. lastenvalvojan kanssa...) mutta enää minun ei tarvitse arkipäivässäni tai reissuissa miettiä tuollaisia. Helpotus!

Kerroin Toiselle näistä tuntemuksistani, ja siiä kuinka tyytyväinen olen siihen, että Toisen kanssa voin LUOTTAA siihen, että juomiselle on oma paikkansa ja syynsä eikä se ole osa arkipäivää, osa jokaista viikonloppua tai reissua, ja että etenkään se ei ole osa tapahtumia, joissa ollaan lasten kanssa!

Olin otettu siitä pienestä mustasukkaisuudesta, jonka Toinen hymyillen esitti liittyen minun menooni exän kanssa. Tietäähän hän, että mitään syytä sellaiseen ei ole, mutta noin sopivasti annosteltuna mustasukkaisuus tuntui hyvältä :) Toinen oli sen viikonlopun itsekin menossa, ja ikävä oli iso yhden yön erossa olon jälkeen. Ihana tuntea itsensä vastarakastuneeksi vielä tässä vaiheessa, ja erityisen ihana kun Toinen ilmaisi ikävänsä isommin kuin minä.

Tässä suhteessa on hyvä olla. Olemme puhuneet tulevaisuudesta ja menneisyydestä, ja miettineet tämän suhteen ja edellisten suhteiden painolasteja, onnistumisia ja epäonnistumisia. Omia tapojamme toimia. Sitä, mitä olemme oppineet aiemmista ja nyt toisistamme. Tuntuu siltä, että tämä kantaa loppuelämän, ja olo on hyvä, koska sama tunne on molemmilla. Rakastan sitä, että näistä asioista voi puhua ja puhumalla oppia. Toivon, että säästymme niiltä turhilta riidoilta, jotka syntyvät väärinymmärryksen, tahallisen tai tahattoman, ja puhumattomuuden yhdistelmästä. Koen itse oppineeni omista virheistäni, vaikka tiedän, että ei ihminen muuksi muutu ja kantaa omat tapansa suhteesta toiseen. Kasvun paikka on se, kun huomaa omat tapansa ja osaa asettaa asiat mittakaavaan; onko asiani nyt kuitenkaan niin tärkeä, että siitä on väiteltävä, vai voinko antaa periksi? Sama itsepäisyys ja vahvuus on meissä molemmissa, Toisessa voimakkaampana kuin minussa, mutta osaamme myöntää sen ääneen toisillemme. Ja tähän saakka vielä hyvän keskustelun hengessä. Annamme myös periksi niissä asioissa, missä periksi kannattaa antaa :)

Uskallanko todeta ääneen, että olen nyt saanut sen, mitä toivoin? Uskallan ainakin olla siitä asiasta onnellinen, oikeastaan joka päivä, ja tunnen joka päivä ilon hetkiä Toisen kanssa. Välillä arki on arkisempaa ja työasioiden ja muiden huolien painamaa, mutta niinhän se aina on. Kun muistamme löytää hyvän olon hetkiä ja teemme työtä niiden eteen, niin yli mennään huonommistakin päivistä. Tämän miehen rinnalla :)

Toisen ja minun suhteessa oli muutamia kireitä päiviä juuri noihin aikoihin, kun ex oli taas kovasti kimpussani uuden naisen lähdettyä. On nyt taas aikaa vatvoa minun elämääni, vaikka omakin myllertää. Toinen seurasi sivusta tätä ja sitä kun hermoilin  viikonloppujen onnistumisen suhteen. Juoko ex taas vaikka lapset ovat hänellä? Kyllä joi. Otin jo yhteyttä lastenvalvojaankin, mutta ihmeen kaupalla ainakin viime viikonloppu oli sitten ihan selvä. Katsotaan jatkoa...

No Toisen kansa käytiin pitkät keskustelut niiden kireiden päivien jälkeen. Kuinka kaikki tämä vaikuttaa myös meidän suhteeseemme. Toinen lateli muutamia totuuksia siitä, kuinka annan exän pyörittää omaa aikatauluaan ja miksi annan lapset hänelle, jos ei pakko ole. Exän mukaan on pakko koska tapaamispapereissa lukee, että hänellä on oikeus...Lapsilla on melkoinen ristiriita siinä, että haluavat isälleen, koska isä on tärkeä, mutta samalla jännittävät, että kuinka viikonlopu sujuu. Ja mikä ristiriita se minulla onkaan kun koitan arvailla, sovitella ja pitää kaikki tyytyväisinä, uskoa ja pelätä. Antaa lasten olla isänsä kanssa, mutta valmiina hakemaan heidät pois heti jos tarve vaatii. Siinä helposti on hermo kireänä kun sovittaa tähän kuvioon vielä töissäkäynnin ja suhteen Toiseen.

Näiden viikonlopujen mentyä ohi ja purettua keskusteluilla paineemme, on minun ja Toisen suhde taas ollut hyvällä mallilla. Haemme suhteessamme tasapainoa sille, miten muutumme "salasuhteilijoista vanhemmiksi". Toisen sanoin: "Ei ole ihan helppoa hypätä rakastajan roolista täydelliseksi isäksi". Kerroin, että isää en sinusta tee, lapsillani on jo sellainen, mutta ymmärrän kyllä ajatuksesi, koska välilä on vaan niin ARKEA.

Arjesta huolimatta pidämme toisistamme hurjasti. Tuntuu hyvältä, vaikka haemme uusia roolejamme. Väittelemme, ja muutaman kerran on tuntunut siltä, että kuule voisitko lähteä välillä vaikka jonnekin kavereillesi viikonlopuksi...ja on myös tuntunut siltä, että voi kun me voisimme lähteä kahdestaan jonnekin viikonlopuksi! Meidän suhdehan oli seikkailua ja salaista, otimme viikonlopuista todella kaiken irti! Mutta aiomme ottaa jatkossakin, aina kun tilaisuuksia on. Arjessa ei ole kadonnut hellyys ja hyväilyt, halaukset, sylikkäin nukkumiset, se ihana tunne kun näkee toisensa. Se jaksaa sykähdyttää minua aina vaan, etenkin kun näen Toisen kasvoilta sen saman. Työpäivän mittaisen eron jälkeen on ihana nähdä :) Niin ja seksihän on täydellistä aina vaan! Sitä on myös juuri niin paljon kuin haluamme, tilaisuuksia löytyy kyllä. Onhan se "rietastelu" vähentynyt, mutta ei siihen tarvita kuin oikea aika ja tilaisuus - halu ei ole kadonnut minnekään.

Kaikkinensa olen tyytyväinen, vaikka tässä onkin ollut monenmoista meillä kummallakin. Tuntuu hyvältä olla yhdessä, olla me :) Tuntuu hyvältä olla yhdessä myös lasten kanssa, perheenä.

Johan ne siinä muutaman viikon asuivatkin...syitä en vielä tiedä sen enempää kuin uuden naisen kommentit "aika oli väärä..."

Lapset ovat sopeutuneet tilanteeseen aika hyvin ja ovat ajoittain exällä. Toisinaan siellä on melkoinen hulina, kun uuden lapset ovat siellä samaan aikaan, hehän siellä asuvatkin, mutta ovat välillä viikonloppuja isälläänkin. Meidän isot lapset ovat olleet hyvin ymmärtäväisiä näitä pieniä kohtaan vaikka välillä huokaavatkin helpotuksesta, että onneksi meillä ei asu muita kuin he ja onneksi Toisella ei ole lapsia!

Toisen kanssa on juuri niin hyvä olla kuin monta vuotta haaveilinkin :) Onhan meilläkin vielä oppimista toisissamme ja joskus tunnen jääväni kakkoseksi tämän sanavalmiin miehen kanssa. Mutta tunnen myös itseni vahvaksi; jos en kelpaisi niin sitten en, mutta tunnen että kelpaan. Saan ja annan arvostusta, hellyyttä, hyväksyntää ja se tuntuu hyvältä. Koen olevani rakastettu. On ihanaa kun voi nauttia toisesta luvan kanssa :) Emme suunnittele elämää pitkästi eteenpäin, nyt mennään tässä kuviossa koska tämä tuntuu hyvältä. Vahvasti on kyllä tunne, että tuon ihmisen kanssa voisi olla lopun elämää. Ja tiedän hänen tuntevan myös näin. Ja näinhän sitä pitääkin tuntea silloin, kun kaikki on hyvin ja on halua olla toisen kanssa. Tuntuu hyvältä, varmalta ja turvalliselta. Mutta ei pätkääkään tylsältä :)

Ps. Toinen jatkakoon tässä blogissa Toisen nimellä kun siihen olen tottunut. Nyt hän ei ole toinen mies, vaan toinen puolikas :)

Niin? Kuuluuko se asia minulle? Eläisivät vaan omaa elämäänsä. Valitettavasti lasten asioiden takia joudun olemaan yhteydessä molempiin :( Kerroin exälle, että on väärin uutta naista (ja Toista) kohtaan, jos ex ei voi lakata olemasta mustasukkainen minusta ja lapsista. Kun eihän nyt enää tarvitsisi?? Uusi nainen muuttaa lapsi- ja eläinlaumansa kanssa exän luo näinä päivinä, joten josko se siitä helpottaisi kun exän illat täyttää melkoinen tohina. Elän toivossa.

Pahimmillaan olen ollut aivan kyllästynyt olemaan yhtään kenenkään seurassa enkä halua Toiselle kaikkia näitä asioita puhua. Hyvin hän kyllä vaistoaa tuntemukseni, ja kymmenen pistettä siitä ymmärryksestä mitä siltä suunnalta saan. Mutta siltikin - antakaa olla jo, ex ja uusi nainen!! Lakatkaa kilpailemasta lasten suosiolla ja esittämällä muuta kuin olette (ex!).

Anyway. Nyt uusi nainen ja sen mies myivät talonsa, uusi nainen oli muuttamassa lapsineen vanhemmilleen, mutta kuinka ollakaan, vanhemmat laittoivat välit poikki tyttäreensä, koska eivät hyväksy tulemassa olevaa eroa (jota ei ole vielä haettu) ja heti hankittua uutta suhdetta. Joten nyt nainen lapsineen ja eläimineen on muuttamassa exän luo kuukauden sisään.

Ja exällä on hirmuiset paineet nyt. Ensin se tappelee siitä, ettei voi hoitaa omia lapsiaan minun töissä ollessani (illat tai vkloput), koska minä en voi vaatia sellaista. Sitten se itkee, kun lapset eivät ole riittävästi hänellä. Sovittiin asioita lastenvalvojalla ja sen käynnin jälkeen ex pudotti pommin naisen muutosta. Ei uskaltanut kertoa sitä lastenvalvojalla. Eikä nainen ollut lainkaan muuttamassa paria päivää aiemmin, kun tapasin hänet, kertoi, ettei aio repiä lapsia juuriltaan jne. jne. Mutta näin ne tilanteet muuttuu. Nopeasti!

Summa summarum. Omien lasten osalta tilanne hirvittää. Meidän molempien vanhempien uusissa on sulattelemista, mutta onneksi edes Toinen on lapsille ihan tuttu jo. Exän uusi ei ole, ovat kerran tavanneet. Ja nyt ex sitten kohta kertoo, että uusi nainen muuttaa hänen luo kolmen pienen (2,4,6 v) lapsen kanssa.

Ex on ollut ryyppäämättä muutaman viikon. Oli lasten loma-ajan selvänä, ja niin kovin ihastuksissaan kun uusi nainen pääsi kaksi kertaa käymään parin sadan kilometrin päästä. Exhän ei pääse, kun on rattijuopumuksen takia korttinsa menettänyt alkukesästä. Ajattelin, että hienoa, ex yrittää uuden takia ja lapsilla on turvallista olla. Mutta nyt...viina haiskahti ja ex painaa töissä ja vapaa-ajalla pitäisi rempata kämppää, rakentaa tallia ja koiratarhaa, uusia sauna ja vesijohdot, siivota paikkoja, koska uusi muuttaa lapsineen ja laumoineen kolmen viikon päästä. Ex jopa sanoi, että tämä tulee liian äkkiä ja tulee olemaan vaikeaa kaikille... Toivon hänelle onnea, mutta juuri nyt ei siltä näytä, että pää kestää mokomaa kiirettä.

Ja vielä samalla ex itkee perääni kun jaamme loppuja yhteisiä tavaroita. Niitä vaikeimpia, valokuvia ja muistoja. Ex vittuilee, kiukuttelee, puhuu välillä nätisti ja seuravassa hetkessä vihaa minua. Eikä tämä ole itsellekään helppoa. On raskasta käydä muistoja läpi ja sopia paperilla omien lasten tapaamisista. Meidän lasten. Yhteisten. Ex ja minä ei sovita yhteen enää, mutta pitääkö tämän silti vielä sattua niin kovin meihin kumpaankin? Eikö se voisi jo helpottaa? Lasten takia on jaksettava olla neutraali ja positiivinen, koska tosiaan hirvittää, että mitä isän ilmoitus uusperheestä saa aikaan? Tottuminen uuteen kotiin on vienyt aikansa, isän luona on se vanha tuttu koti, jonka täyttää kohta neljä vierasta ihmistä. Onneksi sentään Toinen on lapsien hyväksymä! Ja onneksi sentään Toisen kanssa jaksaa itsekin, vaikka välillä tuntuu, että nyt se vasta raskasta onkin kaikki tämä! Että kun piti jo helpottaa, niin ex ei jätä rauhaan vaatimuksineen, vaikka hänelläkin on uusi. 

Laastari. Exän uusi on laastari, mutta mikä ex on uudelle? Laastariko myös vai uusi elättäjä? Kotiäidille, joka harrastaa eläimiä ja tarvitsee koko rumban pyöritykseen takuulla miestä. Hoitakaa siinä sitten parisuhdettakin. Melkein nauratti kun ex neuvoi minua, että "katsokin sitten että pärjäät/pärjäätte lasten kanssa Toisen kanssa". Me emme ole muuttaneet yhteen tai suunnittelemassakaan sellaista, me seurustelemme ja katsomme millaista tämä on nyt kun ei tarvitse salailla (ihanaa!). Olemme pitäneet tätä kuviota käynnissä neljä vuotta, tienneet toisemme 17 vuotta... Toivon parasta; että kaikkien elämä asettusi uomiinsa ja rauhoittuisi. Ja pelkään pahinta exän puolesta. Vaikka ei se minulle enää muuten kuulu kuin lastemme kautta.

(Ylihuomenna on viimeinen hääpäivämme ennen lopullista eroa, yhdestoista. 17 vuoden yhdessäolo on pitkä aika. Silloin kun aloimme seurustella, oli exän uusi saman ikäinen kuin meidän vanhin lapsemme nyt. Ja tämä uusi oikeasti sanoi minulle yhdestä asiasta( hän on tuntenut exän vasta noin kolmen kuukauden ajan), että "ei ex ole ollenkaan sellainen kun sinä sanot, en usko sinua, me ollaan puhuttu PALJON asioista ja tunnen sen..."Perspektiiviä!)

Pienempi näytti hetken hämmästyneeltä, että MITÄ, äiti ja Toinen seurustelisivat! Ja sanoi sitten hymyillen, että "ihan sama" (kysyin siis, että mitä mieltä lapset ovat jos minä ja Toinen seurustelisimme). Isompi sanoi, että hänelle ei ole ihan sama. Vaan että kyllä se hänelle sopii, mutta mitä isi mahtaa sanoa? Kerroin, että isi tietää jo tästä. Helpottunut hymy ja uudelleen, että "kyllä se minulle sopii".

Huh. Nyt alkaa tuntua jo onnelliselta! Helpottuneelta. Toinen on ollut viikonlopun poissa, palaa illalla, ja täytyy myöntää, että odotan kovasti. Toinen oli niin tyytyväisen ja iloisen kuuloinen puhelimessa kuullessaan lasten kommentit, että hyvältä tuntui. Toinen tietää, että lapset tykkäävät hänestä, mutta toki hänkin mietti, että mitkä ne kommentit tähän asiaan ovat. Isompi osasi muuten sanoa, että" isi on joskus humalassa sanonut (kesäkuussa), että hän ei ole enää Toisen kaveri, mutta nyt äiti, isin ei tartte olla enää mustasukkainen (kun isilläkin on nainen)". Niin,  minä TOIVON, että tämä ajatus on totta myös exän päässä.

Kukapa olis uskonut neljä vuotta sitten? Tai edes kesän alussa, kun Toista yhtäkkiä pelotti ja jännitti ihmisten kommentit? Onneksi asiat kuitenkin meni omalla painollaan, ja annoin Toiselle vapauden "olla vapaa". Vain huomatakseen, että ei se ole sitä mitä hän halusi. Enkä sido vieläkään, ei tarvitse :)

Ex otti asian ensin ok. Sitten perään tuli tekstari (kerroin silmätysten kyllä, mutta poislähtötilanteessa). Sitten puhelu. Puhelussa annatimme puolin ja toisin, kunnes jutut menivät niin alhaiselle tasolle, että pyysin lopettamaan, koska olimme jo niin lapsellisia. Puhuimme sitten järkevämmin, sovimme, että kaunat jäisivät tähän puheluun (*pitää peukkuja tälle*). Puhuimme siitä, miksi meidän juttu ei toiminut ja toivoimme toisillemme hyvää uusissa suhteissa. Ex on katkera, kyllä, mutta näkee jo jotenkin katkeruutensa ohi niitä syitäkin. En nähnyt mitään syytä siihen, että olisin lisännyt taakkaa paljastamalla kaiken. Eikä ex ihme kyllä sellaisia kysellyt tai syytellytkään. Myönsimme välittävämme toisistamme edelleen, itkimme puhelimessa, ex sanoi rakastavansa, minäkin sanoin, että kyllä minäkin häntä, ja totesimme, että hyvä kun olemme toisillemme jollain lailla tärkeitä, mutta meidän juttu vaan ei toimi. Sovimme, että asetamme lapset etusijalle uusissakin suhteissa ja että koitamme olla ystäviä ja sopia asiat molempia kuunnellen.

Kuullostaa hyvältä. En usko sen olevan kuitenkaan ihan näin helppoa, mutta ehkä tässä on alku?

Olo oli melkoinen puhelun jälkeen. Puhuimme, että voin kertoa lapsille Toisen ja minun suhteen laadusta ja siitä, että exkin tapailee jotain. En ole vielä kertonut, huomenna sitten. Omille vanhemmilleni kerroin asiasta ihan selvin sanoin vastottain, vaikka olivathan he jo tämän nähneet. Emme kuitenkaan Toisen kanssa koskaan koskeneet toisiimme vanhempieni nähden, olleet sohvalla kainalossa tms. Samoin Toisen äidin suhteen, samoin lapset eivät ole nähneet. No, nyt vanhempani tietävät ja Toisen äiti. Hänen luonaan vierailimme yhdessä ja toimme asian julki. Ihan virallisesti nyt kaikille sitten. Ja vielä lapsille. Sitten voimme näyttää välimme myös lasten ja vanhempien nähden. Minun vanhempani ovat tyytyväisiä, koska vaikutan onnelliselta. Toisen äiti tuntui tyytyväiseltä, vaikka hän varmasti hiukan pureksii asiaa vielä. Hän kyllä pitää minusta, on sanonut sen, ja välimme ovat hyvät, pureksimista on siinä, että nyt hänen pojallaan on vakava suhde.

Exän suhteen tomu saa laskeutua. Toisella ei ole asiaa vielä näyttäytyä exälle. Toinen kyllä toivoisi, että tulevaisuudessa välit olisivat asialliset ja ystävälliset. Kerroin, että exän tuntien se voi kestää...mutta ehkä joskus. Lasten kommentit jännittävät. Ne ovat kuitenkin ne tärkeimmät! Tiedän heidän pitävän Toisesta kovasti, ja Toisen heistä. Mutta silti. Tänään heillä on niin menoa kavereiden kanssa, että jätän asian rauhalliseen sunnuntai aamuun. Ja sunnuntai iltana Toinenkin palaa ystävänsä mökkityömaalta.