Rauhaisa olo kun mies on reissussa eikä tartte miettiä, paljonko se tänä viikonloppuna juo. Juokoon siellä. Toivon tosin, että välimatka saisi vielä ajattelemaan asioita kaiken juhlimisen lomassakin. Ei elättelemään turhia toiveita suhteeni, sitä kun on vielä ilmassa, vaan tajuamaan tilanteen ja miettimään miten tästä eteenpäin.

Toinen oli sanonut miehelle, että on kuullut meidän olevan eroamassa. Mies oli tähän todennut, että tulihan se paperi kirjoitettua mutta katsotaan nyt... Joskus en tiedä kumpi onkaan vaikeampaa, se, että mies elättelee toiveita vai se, että hän on kiukuissaan ratkaisustani. Aina silloin kun on toiveita elättelevän ystävllinen vaihe, minusta tuntuu joka kerta, että sanomalla jotain tulevaisuuteen liittyvää isken miestä aina uudelleen. Pudotan taas alas. Olen todella ollut ystävällisen tasainen, mutta en ole yhtään antanut niitä toiveita eläteltäväksi. Teen asian aina hienovaraisesti selväksi silloin jos mies lähentyy liikaa, suunnittelee selvästi tulevaa yhdessä, mutta ei siinä valossa, että eroamme. Ja sitten kun vähänkin miehen tasapaino horjuu ja hän muistaa, että ero on tulossa, hän toteaa, että minä edelleen haluan sitä, pullo ilmestyy esiin heti. Arvatkaa tunnenko syyllisyyttä sen takia? Että minä taas käytökselläni aiheutan juomisen? 

Mies vitsaili minulle yhtenä päivänä, hiukan ivalliseen sävyyn, että joko sitä on talokaupat tehty. Vastasin, että kuun lopussa, olen kyllä käsirahan maksanut jo. Tämä tieto jotenkin taas muka ällistytti miehen ja vastauksena siihen hän paineli pullolleen. Hei minä olen tosissani, edelleen, vieläkin... Hirvittää kun kohta pitäisi pystyä keskustelemaan käytännön elämän järjestelyistä sitten kun muutamme pois. Minulla on sellainen olo kuin hakemalla hakisin "riitaa" ja hankalia aiheita, kun mies vaan haluaisi olla ja elää tätä samaa kuviota. Täytyykö minun horjuttaa sitä? Koko meidän perhettä?

Miestä pelottaa tilanne ja surettaakin, ymmärrän sen, mutta tosissaan hän ei muutokseen omassa itsessään ole valmis vieläkään. Jos olisi, niin kyllä tässä vaiheessa viimeistään minä miehenä olisin hakeutunut hoitoon ja hankkinut antabukset, osoittanut että haluan pelastaa sen mitä pelastettavissa on. Toisaalta tiedän miehen ajattelevan nyt, että olen jo päätökseni tehnyt, niin kuin olenkin, ja talokaupat sinetöi sen. Että mitäs tässä väliä kun minä kerran olen jo päättänyt...sen asian tulen vielä varmasti silmilleni saamaan useamman kerrankin. Mutta enkö ollut antanut riittävästi tilaisuuksia, enkö varoittanut? Mies voi siihen sanoa, että ei hän tosissaan uskonut. Ei tunnu tosissaan uskovan eroakaan, papereista huolimatta.

Ajoittain ahdistaa ja pelottaa aika lailla.