Toisen kanssa puhuttiin siitä, kuinka olisi mukavaa jos voisimme yhdessä ostaa talon. Etsiä yhdessä, katsella yhdessä ja muuttaa yhdessä. Samalla tiedämme, että se ei ole mahdollista, koska sittenhän siitä vasta riemu repeäisi. Olemme kuitenkin katselleet taloja yhdessä ja menemme yhdessä pariin näyttöön, koska minusta tuntuu, että tarvitsen mukaan miehen, joka osaa katsoa erilailla talon kuntoa ja remontin tarvetta kuin minä. Joka osaa arvioida lämmitysasioita jne.

Toinen on johdatellut minua siihen suuntaan, että oman kämpän osto on paljon järkevämpää kuin vuokralle meno. Totta kyllä, sillä näillä hinnoilla lyhentää lainaa siinä missä maksaa vuokraa. Ja Toinen vakuuttaa, että ei siinä talossa lopun elämää ole kiinni, jos sitten joskus tulee tarve muuttaa muualle, isompaan, yhdessä. Niin mutta... haluaisin kuitenkin sen kokoisen talon, että tarvittaessa mahdumme sinne kaikki.

Menen lainaneuvotteluihin yksin. Se ei tunnu hirmu mukavalta, mutta toisaalta jos ostan talon, se on sitten minun. Se ajatus on kuitenkin jotenkin hyvä. Minun ja lasten. Siinä ei kukaan mies sano riidan päätteeksi, että lähde menee sitten, tää on mun taloni (me asumme nyt vuokralla eli ei mieskään periaatteessa noin voi sanoa, vaikka sanookin). Niin, ja onneksi minulla ei ole miehen kanssa asuntolainaa!

Mies on ollut niin kiltti ja huomaavainen viime päivät, viime viikon. Lainaneuvottelujen jälkeen minun on pakko sanoa jotain miehelle. Toinen kyselee nyt päivittäin, että olenko puhunut miehelle. Koitin selittää miksi en puhunut viikonloppuna, että en halunnut rikkoa rauhaa edes tänä yhtenä viikonloppuna :( Vaikka en tähän liittoon enää uskokaan.