Nyt minä olen aivan väsynyt. Joka päivä on täynnä ohjelmaa ja tällä viikolla lisää lainaneuvotteluja. Rahaa saa, se ei ole ongelma, mutta sitten ne kaikki muut laina-asioiden kiemurat ja korkotasot ja vakuudet sun muut :( Siitä sitten koittaa valita sen parhaan ja vähän vielä ennustaa tulevaisuuttakin. 

Erohakemus lähti postissa tänään. Nyt tässä väsymyksessä tekisi mieli jo itkeä kun tulis se itku. Lasten nähden en haluaisi, lapset työstää myös mielessään tilannetta ja tulevaa muuttoa. Esikoinen suree ja kiukuttelee hieman, pienemmälle onneksi käy vielä kaikki kun vaan äiti on mukana. Toisaalta esikoinen osaa myös löytää hyviä puolia asioista. Jotenkin kaikki puhuminen ja selittäminen jää tietenkin minun harteilleni, koska mies ei osaa. Tai haluakaan. 

Onneksi muutolla ei ole kiire, sillä aikaa tulee viemään sekin, millaisiin sopimuksiin miehen kanssa päädytään. Nyt en minäkään jaksa miettiä tai sopia, siitä tulisi vain itku, ja minun väsymys/suruitkuni ei saisi myötätuntoa mieheltä nyt. En sitä häneltä vaatisikaan mutta en halua myöskään ivallisia kommentteja, että itsehän päätöksesi teit... Niin, mutta saanko edes vähän surra yhteisen 16 vuoden taipaleen loppumista? Oltiin mekin rakastuneita, suunniteltiin joskus jotain, tehtiin ihanat lapset. Ollaan kasvettu aikuisiksi ja perheeksi yhdessä. Tunnetaan toisemme paremmin kuin ketään muuta. Ja minä niin kovasti toivon, että joskus vielä oltaisi ystäviäkin. Eroan miehestä mutta en muistoistamme.