Viikonloppuna kävimme pitkän keskustelun Toisen kanssa. Tuli puitua läpi minun tuntemukseni Toisen reissusta avecin kanssa. Toinen oli yllättävän herkkä kuulemaan asioita, tai oikeastaan en ehtinyt sanoa kaikkea kun Toinen jo puhui niistä. Taitaa tuntea minut niin hyvin. Tuli siinä hyvin rehellisesti myönnettyä omat kateelliset tuntemukset ja pystyin jopa kuuntelemaan mitä Toinen kertoi viikonlopusta, ja omista tuntemuksistaan minun reaktiooni.

Jäi hyvä maku kun sai sanottua nämä asiat. Toisen kanssa ei tarvitse vierastella tai pelätä, että jos nyt sanon jotain mistä hän ei pidä niin mitä sitten... Joskus alkuun ajattelin näin, mutta se vaihe on ohi tässä suhteessa. Tämä joko jatkuu sillä pohjalla, että kaikesta pitää voida puhua, tai jos ei voi niin se siitä. Tämä on merkki omasta varmuudestani sen suhteen, mitä Toinen tuntee minua kohtaan. Kateuden ja mustasukkaisuuden tunteeseen liittyy aina epävarmuutta ja pelkoa siitä, että enkö minä riitä, onko joku muu kiinnostavampi, ja onhan niitäkin tunteita. Molemmilla puolilla. Ääneen puhuminen kuitenkin oikaisee niitä omia kuvitelmia, ja tietenkin samalla sain vahvistusta sille, että minä olen tärkeä. Satuttavaa on se, kun Toinen paljastaa itsestään heikkoutensa ja sen, että ei tilanne hänellekään helppo ole kun hän haluaisi olla kanssani, ihan niinkuin minä hänen. Kun Toisen mielestä minä olen paras suhde mikä hänellä on ikinä ollut, siis tunnetasolla, seksin tasolla ja yhdessä olon helppoutena, mitä nyt emme sitten oikeasti voikaan olla yhdessä... se ei ole helppoa.

Kenties parasta oli Toisen sanat siitä, että "meillä synkkaa niin hyvin, mä viihdyn sun kanssa, mä haluaisin olla sun kanssa. Että me voitaisi yhdessä viettää aikaa, tehdä reissuja, tutustua eri paikkoihin, kun sun kanssa on kiva olla ja jakaa asioita." Sama tunne on minulla silloin, kun elämässäni tapahtuu jotain uutta tai olen jossain kauniissa paikassa, tekisi mieli jakaa ne hetket Toisen kanssa. Miehellä ei ole innostusta lähteä reissuun, katsella paikkoja vain huvin vuoksi. Toisen kanssa ajamme kiertotietä, pysähdymme matkalla pieneen maalaiskahvioon ennemmin kuin ABC:lle. Katselemme ja kiertelemme, jopa kaupoissa :-) Kiireen puuttuminen on ihanaa ja silloin kun ei oikeasti ole kiire, sitä ei tarvitse tehdä. Sängyssä vierekkäin lojuminen ja ravintolassa pitkään syöminen on myös kiireettömyyttä. Tiedän, ei sellainen arjessa onnistu, mutta ne pienetkin hetket voi käyttää hyväkseen yhdessä. Miehen kanssa huomaan eriytyväni kun mies katsoo televisiota ja minä luen kirjaa toisessa huoneessa. Voisimmehan tehdä nämä asiat vaikka vierekkäin, mutta ei se mene niin. Kai kumpikin kaipaa omaa rauhaa, tai jos olisimme vierekkäin sohvalla niin minä alkaisin kuitenkin juttelemaan ja mies ei voi keskittyä televisioon, ja hänestä "turha" juttelu on turhaa.

Joskus jopa yöllä tahtoisin nukkua yksin, rauhassa. Viikonloppuöinä ärsyttää kun mies nukahtaa olohuoneeseen ja tulee sitten sänkyyn aamuyöllä. Siihen kun herää ja kuuntelee miehen kuorsausta kello 4 aamuyöllä niin unen saanti uudelleen on vaikeaa.

Jk. Tilanne Toisen kanssa on kuitenkin edelleen se, että pyrimme pitämään "peli poikki" tilanteen, ainakin jollain lailla. Olemme nähneet toisiamme mutta emme ole olleet kahdestaan missään. Puhelimessa puhumme päivittäin ja tiedämme paljon toistemme arjesta sitä kautta. Tuntuu teeskennellyltä vältellä toisiamme ja olla soittelematta, sillä ei sitä kumpikaan halua, eikä pysty. Olemmehan myös ystäviä ja tietenkin enemmänkin, on vaikea luopua ihmisestä jota rakastaa. Jos tämä olisi jotenkin yksipuolista niin erossa pysytteleminen olisi helpompaa, mutta kun ei se ole. Ja onhan se näin, että vaikka emme ole nyt olleet kahdestaan missään niin pyrimme kuitenkin jossain tilanteessa näkemään toisemme ihan vaan näkemisen ilosta. Vaikka se olisi pieni hetki muiden läsnäollessa niin kumpikin tuntee silloin samoin. Luulisi sen tunteen välittyvän meistä myös ympärillemme? Tietenkin koitamme julkisesti käyttäytyä niin ettemme näytä sitä. Puhelin soi sitten heti perään kun olemme taas omassa rauhassamme. Tai toisinaan ehdimme nähdä pienen hetken jossain matkan varrella, autossa tms. jolloin tuntuu niin hyvältä halata ja silmiin katsoen kysyä mitä kuuluu. Onneksi on edes puhelin.