Kerroin tänään eräälle ystävällemme, miehen nuoruusajan ystävälle, että palaamme miehen kanssa taas yhteen. Sain todella vilpittömät onnittelut, ja tämän onnittelijan silmät aivan kyyneltyivät. Kyseessä oli mies. Minusta tuntui, että ei, en ole niin hyvä ihminen, että ansaitsisin ihan noin vilpitöntä iloa tekemästämme ratkaisusta. Tällä onnittelijalla oli realiteetit kuitenkin kohdallaan, hän ymmärsi miksi syksyllä lähdin, ja ymmärtää myös sen, että jatkossakaan kaikki ei ole pelkkää päivänpaistetta. Tietää miehen juomisesta ja siitä mitä se meiltä muilta vaatii.

Juomisen suhteen tilanne on se, että mitään ulkopuolista apua mies ei ole hakenut, mutta on koittanut olla viikonloppuja paremmin. On tehnyt remonttia ja touhunnut lasten kanssa. Joskus on kyllä retkahtanut ja reilusti, mutta yhdeksi illaksi. Sellaisena kertana lähdimme kesken viikonlopun takaisin vielä tähän asuntoon.

Luulen, että tulen kaipaamaan "omaa rauhaa" omassa asunnossa. Sitä että ei tarvitse kysellä miehen perään, että moneenko hän on töissä jne. kun emme olleet iltoja yhdessä. Mutta toisaalta tiedän arjen jotenkin helpottuvan, lasten olevan tyytyväisiä, miehen olevan tyytyväinen kun perhe on koossa ja elämä normaalia. Uskon olevani myös itse tyytyväinen, ajan kanssa, kunhan elämä asettuu taas tuttuihin uomiin. Nyt vielä on hieman epävarma olo, lähinnä omien tunteideni takia vaikka yhdessä olemme tähän ratkaisuun päätyneet. Nämä tuntemukset eivät tarkoita, että katuisin tätä ratkaisua, tai empisin kovin paljon vaan sitä, että taas on muutos edessä.

Mies on kertonut yhteenpaluustamme useammalle ihmiselle kuin minä. Koitan ymmärtää omia tunteitani siinä, että miksi minä en mainosta sitä asiaa niin paljon. Olen saanut kahdenlaista palautetta; on ystäviä jotka eivät ymmärrä, ja sitten on vähemmän läheisiä ystäviä jotka onnittelevat ja sanovat, että "kyllä te yhteen kuulutte, näin se vain on." Tunnen itseni vilpilliseksi kun hymyilen ja kiitän, ihan kuin joutuisin näyttelemällä heijastamaan takaisin onnittelijoiden ilon. Ja ärsyynnyn siitä itselleni. Miksi? Minähän haluan palata takaisin.

Se, kenelle voin aivan rehellisesti tunteistani kertoa, ja joka sanomattakin ymmärtää paljon, on Toinen. Paradoksaalista, koska samalla teemme omaa työtämme meidän suhteessamme. Tässä tilanteessa ystävyys ja hyvä kommunikointikykymme korostuu, on helpottavaa puhua jonkun kanssa joka tajuaa tilanteen, koska/vaikka onkin niin lähellä ja osa sitä. Tiedän sen kerran vielä tulevan kun Toinen sitten vuodattaa minulle omat tuntemuksensa. Nyt hän on enemmän kuunnellut minua, toivottavasti minä sitten osaan kuunnella häntä ja kuitenkin olla samalla varma ratkaisustani. Tämähän on Toisen järkeen sopiva, järkiperäinen ratkaisu. Vaikeaa ja voimia antavaa on se, että minä rakastan häntä ja hän minua. Se on vain kanavoitava siksi rakkaudeksi, jota ystävät voivat tuntea.