No niin. Eilen käytiin kaksituntinen keskustelu Toisen kanssa yöllä puhelimessa. Olen niin huono puhumaan noista asioista silloin kun olemme kahden, en halua miettiä niitä, haluan vain olla ja kehrätä tyytyväisenä. Eilinen päivä oli myös sellainen, että oli niin mukava olla... joten illalla täytyi kysyä ne kaikki tärkeät kysymykset.

Ei meistä paria tule. Emme voisi olla julkisesti yhdessä ainakaan muutamaan vuoteen vaikka eroaisin nyt ja mistä kukaan tietää mitä muutaman vuoden päästä on? Julkisen yhdessäolon estää kauan jatkunut suhteemme ja jos tekisimme siitä julkista niin silloin miehelle ja kaikille muillekin selviäisi, että tätähän se on ollut nämä vuodet... Se olisi liian rankkaa.

Pohdimme yhdessä keinoja jolla tästä mennään eteenpäin. Toinen haluaisi jatkaa näin, mutta ymmärtää kuinka paljon paineita se tuo minulle. Toinen sanoi ne kauniit asiat jotka halusin kuulla, mutta imartelematta, kosiskelematta mitenkään. Ne vaan on näin; meidän on hyvä olla yhdessä, Toinen ei halua tai tarvitse ketään muuta, eikä usko löytävänsä minunlaistani. Monet asiat kietoutuvat siihen kympin arvoiseen seksiin, siinä saan ylistystä ja annan sitä Toiselle. Miten se voi olla niin täydellistä jonkun kanssa?

Olen joskus sanonut, että jos me tämän jutun lopetamme niin sitten se on oltava kokonaan poikki. Emme tapailisi edes ystävinä. Tähän asiaan Toinen palasi ja sanoi, että täytyykö sen mennä niin. Mehän olemme myös hyviä ystäviä, hyviä ystäviä ja hyviä seksikumppaneita, se on joskus syvempää kuin moni avioliitto. Näin on, ystävyyttä olisi kovin vaikea ja raskas katkaista ja sekin herättäisi epäilyjä. Toisekseen en minäkään sitä halua, mutta vaikeaa se olisi. Kerroin pelkääväni sitä kipua jonka kaipaus tuo. Milloin se häviää? Tuntuuko vielä parin vuodenkin päästä kipeältä nähdä Toinen ja haluta saamatta mitään? Ja tietää se, että Toinen ajattelee samalla tavalla. Toinen sanoi ettei pysty siihen, että laittaisi välit poikki kanssani, koska se ei häneltä onnistusi muuten kuin tekemällä minulle joku paska temppu, joka saisi minut inhoamaan häntä. Ongelma siinä on se, että Toinen ei ikinä haluaisi tehdä minulle mitään sellaista.

Ehdotin, että pidetäänkö hiukan taukoa. Ei soitella, ei nähdä. Puoli vuotta? Kuukausi? Kaksi päivää, sanoi Toinen. Ensi viikonloppuna emme tapaa, se on ensimmäinen viikonloppu moneen kuukauteen. Toinen sanoi, että sitten taukoa tulee kaksi viikkoa ja se on paljon. Ehkä seuraavakin viikonloppu menee niin, Toisella on edessä muutto ja hän niin toivoi, että minä voisin osallistua siihen. Shoppailla huonekaluja Ikeassa, auttaa muutossa. Ihania ajatuksia, mutta eihän ne oikeasti onnistu.

Toinen kysyi, että mitä se tauko ratkaisee? Me tunnemme toisiamme kohtaan näin eikä ne tunteet tauon aikana häviä. Minä kehotin ajattelemaan loogisesti eli jos minulla on mies ja perhe ja kelpaan heille, niin miksi kaipaan jotain sellaista jolle en ole niin tärkeä? Jos Toinen tosissaan haluaisi minut niin silloinhan tässä suunniteltaisi yhteistä tulevaisuutta. Kipeä ajatus mutta niinkuin itse tiedämme, ei kyse ole siitä etten kelpaa, etten ole tärkeä. Vaan niin monista muista jutuista.

Parituntinen keskustelu, eikä johtanut silti mihinkään päätökseen. Paitsi siihen tietoon, että ei meistä mitään tule. Tätäkö nyt jatketaan vuodesta toiseen? Odotellaan että lapset on isoja ja muuttaneet kotoa pois? Huomataan, että sinä olitkin se tärkein ihminen minulle ja mitä siitä vaikka jännitys onkin vaihtunut tuttuuden tunteeseen. Puhuimme jopa tästä. Toinen sanoi muuttavansa kanssani yhteen sitten kun minä olen 90 ja hän on - no, 100. Hehee... toivoa siis on vielä.

Toinen pyysi olemaan miettimättä liikaa, elämään hetkissä. Ehkä tuo tieto jotain auttoi ettei meistä paria tule, minun ei tarvitse haaveilla siitä enää. Voin tyytyä tähän mitä on ja voin nauttia siitä mitä olen Toiselle. Tietäen, että olen hänelle rakkaampi kuin kukaan ennen, parempi ja täydellisempi, ettei hän kaipaa ketään muuta, haluaa olla kanssani. Mutta vain näin.

Parempi ehkä valita se seiskan mies (siellä sängyssä), koska sieltä löytyy yhteinen elämä ja perhe. Kestää arjen harmaus ja tuntea kipua siitä, että on saanut maistaa jotain muuta.Yrittää elää ystävänä Toisen kanssa, tietäen oma kaipaus, tietäen, että Toinen tietää sen, tietäen, että Toinen kaipaa myös. Ja yrittää olla sortumatta! Mitä tästä opin? Sitä että ei IKINÄ tällaista, ei kuvitelmaa siitä, että voisi olla sivusuhde joka pysyisi vain sellaisena.

Nyt ne kyyneleet saisi jo tulla, menisi pois tämä tyhjyyden tunne.