Käytiin toisen kanssa Ikeassa. Se oli mielestäni hyvä testi, miehen kanssa Ikeassa... Toinen kyseli, että tiedänkö jo etukäteen mitä olen ostamassa ja ilme oli jokseenkin kauhistunut kun sanoin, että en, katselen siellä sitten...

Kunhan kiusasin. Tiesin kyllä mitä haen vaikka en ollut kuvastoa selannut. Tiesin sitten kun näin ne tavarat. Neljä tuntia meni nopeasti eikä toinen kartaakaan valittanut. Eksyimme hieman harhapoluillekin kun katselimme keittökokonaisuuksia ja vessoja, ihan sellaisia minun ei tarvitse kalustaa kaapistoista alkaen. Jälleen oli mukava huomata kuinka samanlainen maku meillä on. Valitsimme suosikkejamme ja sitten molempien valinnan jälkeen paljastimme ne toisillemme. Yksiin meni tai sitten ainakin tiesin mikä on toisen valinta jos itse en olisi valinnut juuri sitä. Miehen kanssa en voisi edes kuvitella Ikean reissua, tai sitten kaikki pitäisi olla kuvastosta valmiina valittuna ja sitten vaan keräiltäisi tavarat sieltä nopeasti kyytiin. Miestä ei kiinnosta. Ei toinenkaan ihan huvikseen Ikeaan lähtisi päiväksi vain kiertelemään ja ihastelemaan, mutta hyvin tällainen reissu meni. Syömässä kävimme välillä myös, ei koko neljä tuntia kulunut huonekalujen parissa.

Nyt uudessa asunnossa olen kasaillut huonekaluja. Vaativimmat taidan jättää odottamaan kunnes toinen tulee käymään. Toisen asenne oli sellainen, etä ethän sä yksin noita kaikkia voi kasata, saatko ruuveja tarpeeksi tiukalle ja jos seinään pitää kiinnittää niin hän voi laittaa, että tulee sit kunnolla... Ystävällistä ja mukavaa, kokemusten mukaan huonekalujen kasauskaan ei ole miesten suosikkilaji.

Ensimmäinen yö uudessa asunnossa meni hyvin, vaikka esikoinen suri vanhaa kotia, kun on niin tottunut asumaan siellä. Lohdutin, että kyllähän te siellä olette joka viikko ja kyllähän me voidaan sinne mennä aina kun ikävä tulee. Isäänsä ei sanonut ikävöivän vaan nimenomaan paikkaa. Luulen että isänkin ikävä tulee jos menee muutama päivä niin ettei näe. Vaikka aika vähäistä se näkeminen välillä on ollut kun mies on ollut niin pitkiä päiviä töissä. Minulle lapsen ikävä oli vaikea paikka, tulen minäkin ikävöimään mutta nyt pitää jaksaa olla lasten tukena.

Ennen ensimmäistä yötä täällä mies soitti illalla palattuaan töistä klo 21. Hän tiesi että sinä päivänä tulemme tänne yöksi. Kuitenkin puhelu alkoi sillä, että ettekö ole kotona? Miksi teidän piti sinne mennä? Mitä siihen sanomaan muuta kuin että me asumme täällä. Ei me täällä vaan piipahdeta muutamaa tuntia iltaisin ja olla yötä kotona, täällä meidän pitäisi olla. Taas yksi totuudenpaikka miehelle. Ja kaikesta huolimatta kova paikka itsellekin.