Miehen kanssa on tosi ristiriitaista olla nyt. Puhelimessa puhumme nätisti toisillemme, kotona mies on kiukkuisen oloinen vaikka kieltää olevansa kiukkuinen, vain surullinen. Öisin hän vetää minut kainaloonsa tai nukkuu minussa kiinni, kaipaa läheisyyttä ja hellyyttä. Ei halua kuitenkaan puhua tilanteesta, tai ei osaa. Ei pysty sopimaan lasten hoidosta tulevaisuudessa koska aihe on vaikea. Ainoa mitä hän osaa sanoa on se, että hän ei halua minun muuttavan pois.

Muutto on nyt sitä vaille valmis, että kun ostan ruokatarvikkeita vielä kaappiin ja vien vaatteet niin sitten voimme jo yöpyä siellä. En ole pitänyt muutolla kiirettä koska haluan viedä lapset "valmiiseen" kotiin. Nyt alkaa kalusteiden puolesta olla jo asuttavassa kunnossa. Onkin ollut aikamoista hankkia kaikkea kun enhän voi toista kotiamme tyhjentää.

Toinen auttoi lamppujen asentamisessa, samoin huonekalujen kokoamisessa. Siinä olikin monelle tunnille hommaa. Mies oli luvannut laittaa lamput mutta kolmesti pyydettyäni ja miehen siirrettyä asiaa eteenpäin milloin milläkin verukkeella lakkasin pyytämästä. Mies ei ole vielä asunnossa käynytkään.

Toisen kanssa olemme puhuneet paljon viime aikoina, mutta koska olemme tavanneet vain ohimennen ja seurassa niin kaikki henkilökohtaisempi on jäänyt. On jäänyt myös siksi kun tämä tilanne on vaatinut kaikki ajatukseni, olen ajatellut toista vain ystävänä viime aikoina. Nyt kuitenkin viikonlopun alla huomasin puhelun jälkeen ajattelevani yhtäkkiä tutulla tavalla; voi kunpa olisin juuri nyt toisen seurassa, tietäisin nyt mitä olen vailla. Laitoin sen ajatuksen toiselle viestillä puhelun jälkeen ja toisen ajatukset menivät töissä aika sekaisin. Ensimmäistä kertaa muutamaan viikkoon tuntui siltä, että kyllä tämä tästä, en ole itkenytkään kahteen päivään. Kehoni reagoi ajatuksiini toisesta ja oli taas niin vapauttavaa muistaa miltä halu ja kaipaus tuntuu.

Kesken lamppujen asennuksen kyselin toiselta haluaisiko hän juotavaa tai syötävää? " Ei kiitos", sanoi toinen, " ei janota eikä ole vielä nälkäkään". Katsomatta minua jatkoi: "... mutta mä voisin nuolla sua." Ja sitten hän laski katseensa lampusta alas ja näki hämmentyneen ja kenties punastuneenkin ilmeeni. "Ai, no joo, sehän voisi olla... niin...". Toista hymyilytti äkillinen sanattomuuteni. Ja lamppujen kiinnitys jatkui.

Minä tunsin oloni jotenkin niin... en tiedä miten sitä kuvailisi. Otetuksi, halutuksi, hämmentyneeksi, ujoksi, kaikkea yhtäaikaa. Ja tietenkin halukkaaksi. Tuo mies saa edelleen minut niin helposti mukaansa! Mutta tällä kertaa asiat jäi puhumisen asteelle, maltamme odottaa jonkun aikaa kunnes meillä on aikaa rauhassa paneutua toisiimme ja jäädä sillä kerralla myös nukkumaan toistemme viereen.