Yksi pahimpia ahdistuksen aiheuttajia on kaikki ne asiat mitä pitää muistaa. Kaikki ne pikkujutut mitkä ovat osa normaaliarkea ja taloutta ja nyt minun pitäisi hankkia kaikkea. Tiskiharja, lusikkalaatikko, talouspaperirullateline...pieniä juttuja tosiaan, mutta voitte uskoa, että pää meinaa hajota kun suurten kuvioiden keskellä miettii vielä tuollaisiakin. Sitten isompia juttuja on osoitteenmuutoksen teko, sähkösopimus, laajakaistan siirto jne. jne. Kaikkein suurin kuvio on tietenkin mies.

Miehen kanssa ollaan puhuttu kauniisti toisillemme monta päivää. Kysytty miten menee, ja olemme itkeneet. Luopumista ja ikävää -
Olen kysellyt oliko tämän pakko mennä näin vaikeimman kautta? Ja samalla olen itselleni vastannut, että kun mietin syitä tähän, niin eipä ne muut keinot ole miestä herättäneet aikaisemmin. Nyt on ollut hienoa kun mies ei haise kaljalta töistä tultuaan, eikä ole niin äreä, enkä minä ole niin äreä. Surullisia me olemme, ja mies sanoo, että ei hän haluaisi meidän muuttavan, mutta ymmärtää sen että tässä vaiheessa en tätä lähde enää perumaan.

Hakusessa on se kuinka yhteinen juttumme jatkuu. Yritämmekö vielä kunhan mietimme asiaa tahoillamme? Tuleeko miehelle jotain uusia kuvioita? Voiko minulle tulla? Nuo asiat on sopimatta, mitkä on ne pelisäännöt kun olemme vielä naimisissa vaikka erillään? TIEDÄN itse rikkoneeni niitä sääntöjä viimeisen pari vuotta eikä se ole ollut helppoa, joten toisaalta haluan antaa miehelle mahdollisuuden myös kokeilla. Itse asiassa luulen, että hänellä on jo jotain ajatusta jostain ihmisestä.... aika pelottava ajatus, mutta minä olen viimeinen ihminen sitä paheksumaan. Toisaalta taas mies ikävöi minua jo nyt, ja näyttää sen, kertoo haluavansa vain minut. Minäkin ikävöin, ja tulen ikävöimään, ei viittätoista vuotta elämästä yhden ihmisen kanssa voi pyyhkäistä pois vaan muuttamalla erilleen. Enkä edes halua pyyhkäistä pois. Sen olen ymmärtänyt jo nyt, että mies on kuitenkin, kaikesta huolimatta, minulle rakas ja tietenkin niin kovin tuttu. Olenhan kasvanut aikuiseksi hänen kanssaan, opiskellut, perustanut perheen, olemme tulleet vanhemmiksi ja sitä olemme aina lapsillemme. Toivon, ettei tilanne koskaan mene niin pahaksi, että alkaisimme inhota toisiamme ja kanssakäyminen olisi mahdotonta. Kauniisti sanoen; toivottavasti pystymme lastemme vanhempina hyväksymään aina toisemme. Alkuvaiheen surun ja ikävän jälkeen voi toki tulla huonojakin aikoja, jolloin sitten vieraannumme toisistamme, mutta toivon puhevälien säilyvän. Tai sitten huomaamme kaipaavamme toisiamme niin, että haluamme palata yhteen. Silloin suhteeni toiseen on oltava selvä ja tämän olen kertonut myös toiselle.

Toinen on lohduttanut minua, mutta ei hänelläkään helppoa ole. Hän haluaa tietää mitä asumuseromme sitten merkitsee käytännössä. Miten suhde miehen kanssa jatkuu? En minä vielä tiedä. Olemme toisen kanssa puhuneet, että me emme tee ratkaisuja puoleen eikä toiseen vielä, annetaan tämän tilanteen rauhoittua ja tietenkin minun on pähkäiltävä vielä sitä ikuisuusaihetta; kumpi mies? Jos se on toinen niin minkä ajan päästä voimme alkaa olla julkisesti yhdessä? En voi pitää toista roikkumassa siinä epätietoisuudessa, että entä jos palaankin miehen luo? Siis jos mies muuttaa tapansa ja jos löydämme yhteisen sävelen taas ja jos meillä on haluja tehdä töitä suhteemme eteen tulevaisuudessa. Jos mies ei juo.

Paljon on toisen ja minun suhde muuttunut niistä ajoista jolloin luulimme voivamme vaan nauttia toisistamme ajoittain ja se siitä. Suurin muutos tässä on tullut toisen ajatteluun ja hän on joutunut tunnustamaan ääneenkin sen, että hän kaipaa toista ihmistä, haluaa olla jonkun kanssa enemmän kuin vain satunnaisesti. Silti minua ainakin pelottaa se, että meidän todellinen yhdessäolomme toisi suuria muutoksia toisen elämään. Kun olemme yhdessä, meistä tuntuu että näin sen pitääkin olla, meidän on hyvä olla, me kuulumme tähän ja toisillemme. Mutta...

Nyt tässä tilanteessa menen päivä kerrallaan. Koitan pitää ajatukset kasassa enkä pysty oikeasti miettimään tulevaisuutta muutamaa päivää pidemmälle. Pohdiskelen mutta oikeasti kaikki on aivan auki... Oletan, että aika tuo tullessaan omia ratkaisujaan.