Miehen kanssa nukumme eri huoneissa; syynä on erään perjantain totaalinen lärvien veto ja lupauksien rikkominen sekä humalaista haistattelua aamulla puoli kahdeksan aikaan kun herra kotiutui. Lapset onneksi nukkuivat. Silloin minä päätin, että nyt vaihtui makuuhuone, nyt on saatava mies huomaamaan. Eri sängyissä nukkuminen on ollut miehelle aina vaikeaa, hän nukkuu huonosti jos minä en ole vieressä. Mutta minulle ratkaisu oli tietynlainen helpotus; minä tein jotain ja minulla oli hyvä syy tähän, syy jonka mieskin tajusi.

Viikko meni niin, että puhuimme toisillemme vain pakollisen. En kiukutellut tai ollut hankala, vastailin vain kohteliaasti jos mies kysyi jotain ja itse puhuin vain silloin kun oli pakko. Työvuoroni edesauttoivat tätä, sillä olin illat töissä ja tulin kotiin kun perhe nukkui. Ja mies lähti aamulla töihin kun me lasten kanssa nukuimme. Odotin, että mies ottaa asian puheeksi, sillä nyt minulle ei riittänyt tavanomainen "olen pahoillani" - juttu. Mies ei uskaltanut/osannut, näin kyllä hänestä, että asia painoi. Hän on ottanut viinaa pari kertaa tapahtuneen jälkeenkin, mutta ihme kyllä on ollut asiallisesti. Ei ole sammunut eikä ole nukkunut krapulaansa seuraavaa päivää. Mutta minähän en voi luottaa siihen, että tämä olisi miehen uusi tyyli, ei, se on vaan nyt pelko perseessä siitä, kun minä olen aivan kypsä tähän. Ja jopa miehen ystävät pitivät keskusteluhetken miehen kanssa tuon kyseisen perjantain jälkeen, sillä mies teki oharit myös ystävilleen.

On ollut jännä huomata se helpotuksen tunne kun vaihdoin makuuhuonetta. Minun ei tarvitse olla miehen lähellä. En ollut kuvitellut, että tällainen ratkaisu tuntuisi minusta helpottavalta, mutta näin vain on. Toisaalta tietenkin kaipaan fyysistä läheisyyttä, mutta tilanne on se, että en kaipaa sitä mieheltä vaan toiselta. Eli mies tuntuu "väärältä".

Toisen kanssa olemme nähneet joka viikonloppu jossain yhteydessä, mutta emme kahdestaan. Viime viikolla kaipaus kahdestaan oloon johti siihen, että toinen ajoi kaksi sataa kilometriä tavatakseen minut muutaman tunnin ajan ja minä ajoin sata kilometriä. Se oli täydellistä yhdessäoloa. Makasimme sylikkäin ja hiljaa, torkuimmekin välillä. Siis me emme ole olleet kahdestaan aikoihin ja mitä sitten teemme? Makaamme hiljaa kiinni toisissamme. Kävimme myös syömässä ennen kuin kummankin oli pakko lähteä takaisin arjen pariin. Toinen sanoi, että tämä oli yksi parhaista päivistä tänä kesänä ja minä olin samaa mieltä. Se oli rentoa ja helppoa ja hyvä olo säilyi pitkään.