... mä aina olla tahtoisin.

Kysyin toiselta kuka on sinun paras ystäväsi. Toinen oli hetken hiljaa ja sanoi, ettet sä voi tollaista kysyä. Miksi en? Toinen sanoi, ettei hän voi vastata tuohon. Miksi et? Etkö tiedä kuka on paras ystäväsi, jos on pakko valita yksi ja paras? Pohjustin aihetta hieman lisää ja hetken päästä toinen sanoi ystävänsä nimen. Juuri sen jota minä olin ajatellut hänen parhaaksi ystäväkseen. Toisen ystävistä juuri se, jota minä en ole tavannut. Olenkin joskus miettinyt että miksi me emme ole tavanneet... Toinen on tavannut minun parhaan ystäväni - joka tietää meistä.

Mietin oliko toisen empimisen taustalla se, että hän olisi halunnut nimetä minut parhaaksi ystäväkseen - mutta ei nimennyt, koska se olisi ollut "liian henkilökohtaista". Oli pakko kysyä; olenko minä sinun ystäväsi? Toinen pudisti heti päätään. Ai en ole ystäväsi? Koitin pitää ääneni kepeänä. Ajattelin, että minä haluan olla ystäväsi, sinulle tärkeä, miten en muka olekaan? En ehtinyt kysyä enempää kun toinen sanoi; sinä olet enemmän.

Minä olen enemmän! Enemmän kuin ystävä niinkö? Kyllä, enemmän. Niin toinenkin on minulle, minä olisin nimennyt toisen toiseksi parhaaksi ystäväkseni, erilailla parhaaksi kuin paras naispuolinen ystäväni mutta tärkeäksi. Onhan toinenkin minulle enemmän. Kuullessani tämän asian olin otettu, ja onnellinen. Tietenkin minun piti "pelastaa" tilanne ja vitsailla, että jos suhteemme olisi platoninen niin voisin olla siis ystäväsi mutta nyt en ole. Tiedänhän minä, että merkitsen toiselle paljonkin, mutta on se vaan hienoa kuulla se. Kun sovittujen sääntöjen mukaan mehän emme koskaan etene puhumaan mistään rakkaudesta...

Minä olen enemmän.