Minulla oli aamupäiväksi sovittu meno toiselle paikkakunnalle ja tiesin ettei siinä asiassa menisi kauaa. Soitin toiselle, että voisin tulla käymään luonasi, voitko olla pois töistä silloin. Toinen kysyi heti, että kauanko voin olla, yötäkö? En valitettavasti voinut jäädä yöksi, illalla olisi palattava kotiin, mutta ehtisin ajella toisen luo päivällä. Mielessäni mietin olinko hullu, ajella muutama sata kilometriä pelkän päivätapaamisen takia?

Aamupäivän asia hoitui puolessa tunnissa ja lähdin ajelemaan. Pakkasta oli 26 astetta. Mitä jos autoni tilttaisi kesken matkan? Olisin aika kaukana kotoa eikä minulla olisi mitään järkevää selitystä sille miksi autoni jäätyi jonnekin moottoritien varteen kun minun pitäisi olla shoppaamassa kaupungilla eikä siitä sadan kilometrin päässä. Siis melkoinen riski.

Siitä huolimatta ajoin toisen luo. Edellisestä tapaamisesta oli muutama viikko, mutta en voinut vastustaa tätä tapaamista kun ajatus pälkähti päähäni. En olisi yötä poissa, voisin kuluttaa päivän kaupungilla ja palata illalla kotiin ilman, että mies kyselisi mitään. Täytyy myöntää, että mennen tullen reissun ajan jännitti. Mitä jos matkalla sattuu jotain? Pelko kiinnijäämisestä on suuri, aina vaan. Ei se ole minnekään haihtunut. Päällimmäisin tunne on helpotus, kun palaan reissusta kotiin ilman että mies kyselee.

Vitsailin toiselle, että merkitse kalenteriisi tälle päivälle pk. Päiväkahvit. Kahvin sijasta tilasimme ruokaa ja söimme. Seksi oli rentouttavaa ja hyvää, kuten yleensä. Makoilimme kiinni toisissamme, katselimme elokuvaa ja puhelimme. Oli ihanaa ladata läheisyyttä neljä tuntia. Minua viehätti ajatus siitä, että menen käymään toisen luona ja lähden pois jäämättä yöksi. Kliseisesti olisin kuin mies joka käy päiväpanolla, ja heippa sit.

Reissu sujui hyvin. Olin hyvillä mielin kun yhdessäolomme oli erittäin onnistunutta ja kun minulle ei tullut mitään tarvetta syvempiin tuntoihin tällä pikatapaamisella. Voisin toimia näin useamminkin, jos toinen ei asuisi niin kaukana. Onneksi asuu. Normaali tapaamisemme kesto on vuorokauden. Se on oikeastaan liian vähän. Edellisellä kerralla oli hirveästi asiaa ja puitiin vanhoja juttuja. Minulla oli kova tarve tuntea itseni emotionaalisesti halutuksi ja tyydytetyksi. Sen kerran jälkeen puhuimme, että olisi hyvä kun meillä olisi kaksi yötä aikaa, vuorokausi on niin lyhyt. Silloin meillä on liian kiire käyttää koko aika täysillä hyväksi. Vaikka kiire on väärä sana, yleensä aikamme menee toistemme lähellä olemiseen, kiirehtimättä tekemään mitään erityistä.

Kaksi vuorokautta yhdessä. Sitä ehtisi tehdä muutakin kuin maata sängyssä. Ajatuksena ihana, mutta myös pelottava. Haukkaammeko liian ison palan kakkua?