Siivosin tietokonettani. Poistin sähköpostista toisen lähettämiä viestejä. Parhaimmat siirsin omaan kansiooni, missä oli muitakin juttujamme. Yhteisiä tekstiviestejä ja sähköposteja, joita olimme koonneet yhteen. Toinen on koonnut jotain ja lähettänyt minulle, ja minä samoin. Niistä syntyy pieniä kertomuksia. Eräistä tekstiviesteistä jopa suurempiakin, auki kirjoitettuna väljällä kappalejaolla  A4:sen verran tarinaa. Yhtenä päivänä siis. Myös keväinen "päiväkirjani" päätyi tikulle.

Oman kansioni siirsin tikulle. Koneella ei nyt pitäisi olla mitään arkaluontoista meistä. Nyt voin jättää koneen vahingossa auki omilla tunnuksillani sisäänkirjautuneena. Mies harvemmin koskee koneeseen, mutta nyt ei pitäisi haitata jos koskee.

En ole tavannut toista pariin viikkoon. Kesän tiiviin kauden jälkeen ensimmäinen viikko oli vaikea. Olemme soitelleet toisillemme ja viestittäneet, mutta molemminpuolinen apeus vaivasi jonkinaikaa. Toista voimakkaammin kuin minua, mutta toisella oli muutakin huolenaihetta samanaikaisesti. Minua repi tilanne, jossa kaipasin toisen luo, lohduttamaan, olemaan läsnä ennenkaikkea ystävänä ja samalla olin helpottunut siitä, että emme nyt tavanneetkaan. Jännitteet olivat poissa. Yritin ja yritän panostaa miehen ja minun suhteeseen. Mies vaan tekee omia tempauksiaan ja erään jälkeen totesin, että tajuatko, meillä ei mene hyvin, mä en voi hyvin sun kanssasi. Akuutin tilanteen mentyä ohi mies on tyytyväinen kuitenkin taas vallitsevaan tilanteeseen eikä todella edes kysy miksi ei mene hyvin! Hänen mielestään taas menee kun minä en puhu siitä asiasta.

Jos kerran miehelle kelpaa niin mitäs minä valitan?? Tai välitän...