Tapasin taannoin ystäviäni, jotka tuntevat myös toisen. Kyselivät hänen kuulumisiaan, koska tietävät, että me olemme yhteydessä keskenämme. Keskstelun lomassa se ajatus iski; mitä jos nämä ihmiset saisivat tietää, että toisella ja minulla on suhde ? Kuinka he silloin katsoisivatkaan minua ?

Viritän valheiden verkkoa jatkuvasti. Etenkin juuri nyt, kun olen menossa tapaamaan toista. Odotan, mutta jännitän. Ja olen vähällä perua kaiken. Kun en näe toista tai kuule hänen ääntään, on helpompi irtautua ja tajuta, että mitä hittoa teen. Mutta kun näen hänet tai puhun hänen kanssaan, niin muistan miksi tätä teen.

Jälleen kerran, ei se ole niin helppoa. Pehmeän olkapään kommentti laittoi miettimään vielä lisää. Itken jälkeenpäin ja haluan puhua. No niinhän se menee, vaikken sentään aina itke. Ja jos itken, niin ikävääni minä itken. En syyllisyyttä.Sen aika on omissa ajatuksissani. Samalla tavalla vähän ennen tapaamista epäröin ja samalla tavalla tapaamisen jälkeen kaipaan. Joka kerta. Joka kerta ajattelen, että entäpä jos tämä on viimeinen kerta kun tapaamme näin ? Entä jos en nyt mene niin milloin sitten pääsen ? En pysty tuhoamaan tunteitani toiseen.