Toinen unohti merkkipäiväni. Minä odotin koko päivän soittoa tai viestiä. Mielessäni epäilin, että toinen ei muista, koska hänellä ei ole tapana muistaa ja pitää sellaisia tärkeänä. Jollain lailla salaa masokistina toivoin, että toinen ei muistaisi ja sitten pääsisin olemaan oikeutetusti loukkaantunut. Mutta v*****ihan se sitten kun mitään ei kuulunut. Laitoin viestin, jossa ihmettelin, että oliko tullut liikaakin puhuttua viime päivinä(ja öinä) kun nyt juuri tänään ei kuulunut mitään. Meillä oli todella tiivistä soittelua edeltävinä päivinä ja yöllä, kun olin töissä. Niiden puhelujen jälkeen hymyilin typerän onnellisena; toinen sanoi varmasti enemmän kuin piti. Olin hänen unelmiensa nainen, parempaa ei mies voisi toivoa. Seksielämä oli isossa osassa näitä puheita, mutta myös kykyni kuunnella ja olla läsnä silloinkin kun sanoja ei tarvita. Juuri tuon minä halusin kuulla, juuri myös sen mikä kätkeytyi sanojen taakse ja mistä toinen osan paljasti. Miten hän ei ole mustasukkainen niille miehille jotka tuoksuvat samalta kuin hän ja joita minä kaupan kassajonossa haistelen. Ai ei ole vai? Miten hän vaikeiden hetkien keskellä rakastaa sitä ihmistä joka hänen rinnallaan silloin on ollut. Menin hiljaiseksi ja vaihdoin aihetta. Minä haluan, että olen rakas toiselle mutta koska tämä on niin tätä, niin en halua, että merkitsen hänelle liikaa. Ja samalla tietenkin haluan sitä. Monimutkaista.

No, merkkipäivästä. Toinen soitti seuraavana aamuna klo 6.40. Heräsin siihen mutta painoin vaimenna nappia puhelimesta. Uni kaikkosi tietenkin. Toinen soitti uudelleen klo 11. Vaimensin. Ja uudelleen klo 11.03. Vastasin ja kerroin olevani kaupassa kuten olinkin. Toinen sanoi soittavansa uudelleen. Soitti klo 11.30, juuri kun tulin kotiin ja naapuri tuli juttusille samalla. Kerroin edellen olevan huono hetki, toinen sanoi soittavansa illalla. Ok.

Puhelin soi klo 14. Toinen onnitteli edellispäivän johdosta. Olin muutaman sekunnin hiljaa ja kiitin. Ja sitten räjähti. Toinen ilmoitti lopettavansa puhelun juuri nyt, hän ei jaksa mitään kiukuttelua. Minä vastasin hyvin rauhallisesti, että enhän ole kiukutellut, minä olen tämän puhelun aikana ainoastaan tervehtinyt ja kiittänyt. Toinen kävi kierroksilla ja sanoi, että olin aiemmin päivällä kuullostanut jo siltä että hän meinasi olla soittamatta. Jaa, vai niin. Minä kerroin ,että olin pettynyt kun hän ei muistanut. Asiasta oli ollut puhetta aiemmin vaikkakaan ei viime päivien keskusteluissa. Minä odotin, että hän muistaisi! Ei lohduttanut kiukkuiset selittelyt, että nämä asiat eivät merkitse hänelle ja että töissä oli karmea kiire ja asiat painaa päälle. Niinpä niin, ehkäpä pienelle viestille olisi ollut aikaa? Sitten vasta toinen sanoi, että hän muisti tänään (joo, viestini johdosta hän muisti). Olisi nyt voinut heti sanoa, että sori, en muistanut, oli kiirettä, oli paineita töissä.

Asia oli minulle merkityksellinen. Tästä on aiemminkin toisen kanssa puhuttu ja nyt toinen vetosi siihen, että eihän hän muista muidenkaan päiviä, edes omaansa. Mitä sitten, minä odotin että minut muistetaan, siitä pettymys. Vaihdoin aihetta kyllä, juttelin niitä näitä. Kerroin tosin että tuo hyökkäys on paras puolustus-systeemi ei oikein vetoa minuun. Toisellahan tässä on aihetta kiukustua kun hän on unohtanut. vai?

Puhelun jälkeen mietin puolisen tuntia ja laitoin viestin, jossa kerroin, että olin pettynyt ja minulla on oikeus ilmaista tunteitani! Vaikka toinen ei siitä pitäisi, vaikka minun pitäisi olla peruspositiivinen ja helppo aina, niin minulla on oikeus tuntea näin.

Meni hetki ja toinen laittoi viestin: Pyydän anteeksi käytöstäni! Ja minä vastasin, että saat mutta minun täytyi osoittaa mieleni (ei mieltäni) tämän asian suhteen, mutta se siitä. Unohdetaan.

On tämä vaikeaa. Aikuisia ihmisiähän me olemme, mutta toisinaan tuntuu että mennään siellä 16 vee tasolla. Toki minä olen niistä ajoista oppinut paljonkin hillitsemään kuohuvaa temperamenttiani, ja etenkin toisen seurassa, sillä silloin haluan olla kypsä ja haluan miellyttää toista. Onko se sitten oikein? En voi täysillä näyttää tunteitani kuitenkaan.