Olen läheltä seurannut naapurinrouvaa, joka löysi leskivuosiensa jälkeen itselleen uuden miehen. Ei rouva vielä ikäloppu ole, alle 60 vee, mutta ollut leskenä hyvän aikaa. Eikä hänellä ole ollut yhtään suhteita tässä välissä ennen tätä miestä.

Mietin niitä perusteita, joilla ihmiset ihastuvat toisiinsa tuossa iässä. Samanlaiset kiinnostuksen kohteet ja harrastukset ovat tärkeitä. Tuskin liikunnallinen rouva haluaisi itselleen sohvaperunaa. Näiden kahden ihmisen kiinnostuksen kohteet ovat hyvin samanlaisia ja vapaa-ajan vietosta ei tule kädenvääntöä. Sitä on mukava seurata vierestä, kuin vakka olisi löytänyt kantensa. Jos rouvan nuoruudenrakastettu mies vielä eläisi, hän polttaisi tupakkaa, joisi kenties kaljaa sohvalla iltaisin ja olisi selkänsä takia työkyvyttömyyseläkkeellä. Hän ei lenkkeilisi ja harrastaisi avantouintia tai poimisi marjoja syksyisin.

Jos itse saisin valita nyt uudelleen niin ihastuisinko aviomieheeni tässä iässä ? Meillä ei ole yhteisiä harrastuksia, työnteko täyttää miehen elämää. Aina hän on ollut kova tekemään töitä, kyllä minä sen tiesin jo silloin kun olimme nuoria (ollaan me nuoria vieläkin, vaikka 30 on jo saavutettu). Ihastuisiko mieheni minuun ? Jos tapaisimme jossain baarissa ja seuraisin mieheni illanviettoa, niin saattaisin todeta, että ei ikinä, ei nappaa. Jos tapaisimme jossain keskellä päivää, niin mies olisi liian hiljainen minun makuuni, hän ei flirttailisi edes huvikseen.

Silloin nuorena minä iskin mieheni. Mies oli kiinnostunut minusta, mutta ei uskaltanut tehdä aloitetta. Kai minä sen kiinnostuksen vaistosin ja tein itse aloitteen. Tässä sitä ollaan kasvettu yhdessä monta vuotta ja opittu tuntemaan toisemme. Minulla ei ole enää niin suurta halua muuttaa niitä piirteitä miehessä, joista en pidä. Olen ymmärtänyt sen, että toista ei voi muuttaa. Eikä pidäkään. Silti olen hyvin selvillä niistä jutuista mistä en pidä ja olen sen miehelleni kertonut.

Jos nyt määrittelisin uudelleen ne piirteet, joita toivoisin miehestä löytyvän, niin huomaan listan olevan aika erilainen kuin silloin nuorena. Haluaisin sanavalmiin ja rohkean miehen. Minä olen kova puhumaan ja ehkä hiljaisempi mies tasapainottaa minua, mutta kun ei tarvitsisi aina olla se, joka ensimmäisenä menee esittäytymään vieraille tai soittaa vakuutusyhtiöön tai pitää puolensa asioissa. Fyysisesti mies on iso ja voimakas ja se on ihanaa, mutta olisi joskus henkisestikin niin, että saisin olla pieni ja hiljainen vaimo tyyliin antaa miehen hoitaa tämä....

En tiedä syntyisikö siitä liikaa kipinöitä, jos mieheni todella olisi yhtä puhelias kuin minä. Osaisimmeko antaa toisillemme arvostusta ja tilaa niin ettei elämästä tulisi valtataistelua ? En minä kauhean helposti asettuisi siihen hiljaisemman rooliin, vaikka joissain tilanteissa sitä toivoisinkin.

Tämän toisen suhteen myötä olen alkanut ajattelemaan enemmän sitä, mitä minä parisuhteelta odotan. Olen myös puhunut näistä miehelleni. Miehen mielestä meillä menee hyvin ja ei ole tarvetta muutokseen. Ei ole tarvetta pohtia tällaisia, koska mitäs syytä siihen olisi ? Olisiko ? Tuleekohan miehelle joskus elämässään sellainen vaihe, että hänkin alkaa pohtia näitä, vai eteneekö elämä vain tuttuja ratojaan hiljakseen eteenpäin ?