23.08.2006 - 11:05
Miehen kanssa puhuttiin ystävyydestä. Olemmeko me toistemme ystäviä? Mies hieman empi, sanoi kuitenkin että olemme, sillä kenellekäs hän muuten asioitaan kertoisi. Itse kun mietin näitä, niin huomaan, että aika vähänhän me olemme puhuneet aivan henkilökohtaisia asioita, tuntemuksia. Mies ei tunne tarvetta puhua sellaisista jos niissä ei ole mitään ongelmaa. Puhuu kyllä jos jokin asia on huonosti tai harmittaa, mutta ei halua muuten pyöritellä asioita, jotka eivät ole olennaisia. Eli kun meillä menee hänen mielestään hyvin, niin hän ihmettelee miksi pitäisi puhua tuntemuksistaan, haluistaan jne. Pakenee tätä aihetta.
Ystävyyteen liittyen mies esitti "hauskan" kommentin : Eikö ystävän kanssa voi harrastaa seksiä?
Tarkoitti tällä lähinnä sitä, että vaikka me olisimme aviopuolisoina toistemme ystäviä niin onhan meillä seksiäkin. Asiat eivät sulje toisiaan pois. Ei tietenkään, avioliitossa.
Minä vastasin, että jos kysyt voiko ystävän kanssa harrastaa seksiä, niin vastaus on ei. Ystävät ovat erikseen, ajattelen klassista voivatko mies ja nainen olla vain ystäviä keskenään - juttua. Voivat, on minulla miespuolisia ystäviä joiden kanssa en harrasta seksiä, ei tulisi mieleenkään.
Ja on toinen.
Jk. Toinen vastasi viestiini : Jos nuo ovat ainoat vaihtoehdot, niin ystävyydestä en ainakaan luopuisi, mutta...
Ongelma syntyy, jos esimerkiksi oman kumppanin kaveripiirissä on joku, joka herättää mies-nainen-akselilla jotain. Tuntemukset eivät häviä, vaikkei ajautuisikaan toteuttamaan niitä. Mutta tätähän sinulle ei tarvitse erikseen kertoa.
Tai sitten ei vaan todellakaan koe tarvetta puhua tunteistaan. Monet miehet eivät puhu koska eivät näe tarvetta puhua sen paremmin kavereiden kuin puolison kanssa. Siinä tilanteessa sitä on vähän vaikeaa (ja mun mielestä epäreilua) alkaa pakottaa toista puhumaan. Oma siippani ei hirveästi tunteistaan puhu myöskään, mutta pidän häntä silti parhaana ystävänäni ja hän mua. Mä puhun tunteistani ja mies silloin harvoin kun on tarpeen, mutta en yritä sitä pakottaa.
Ymmärrän kyllä tavallaan, että Milli voi tuntea vetoa siihen toiseen siksikin, että sieltä päin tulee kommenttia tunteista, kun taas omalta mieheltä ei tule. Ei se kuitenkaan miehen vika ole, jos ei ole tunteistaan puhuvaa tyyppiä eikä siitä pitäisi miestä rankaista.
"Mua vituttaa"
"miksi?"
"Emmä tiiä, vituttaa vaan."
(Tähän liuta /miltä se tuntuu/miten/milloin/kuinka/kussa/kuljet/herran kulta? kuulustelukysymyksiä.)
"En tiiä."
"No...(Ed. kuulustelu uudelleen.)"
jne. jne. jne.
Mitä hyötyä tuosta on? On järkevämpää ensin etsiä itse ratkaisu ongelmiinsa, siis niihin jotka eivät koske puoliskoa ja jossa hän ei voi auttaa, ja sitten vasta kertoa niistä.
Miehet tekevät juuri tuollaista, ensin miettii itsekseen ja järjestää asiat mielessään.
Naiset taas tekevät sen saman puhumalla. Siksi naiset haluaa puhua, koska he haluavat saada asiat järjestykseen ja tarkastella kaikki näkökulmat, ottaa toisenkin ihmisen mielipiteet huomioon jne.
Mies se vaan pohtii ja töksäyttää valmiin kikkareen pihalle.
Rainbown toteamus oli hyvä, naiset haluavat puhumalla järjestää ajatuksiaan ja pystyvät puhuessaan hahmottamaan tilannetta uudelleen ja uudelleen. Mies tarvitsee siihen omaa rauhaa. Näin meilläkin. Mutta koskaan ei ole käynyt vielä niin, että mies sitten ottaisi asian esille myöhemmin, ehkä hän sitten saa asiat järjestykseen jo omassa päässään ja se siitä.
Kiitos kommentoijat, mukava saada sekä miesten että naisten mielipiteitä asiaan!
http://johannknekt.blogspot.com/2006/08/mehiset-tunteet-puhuttavat.html
En kuitenkaan menisi sanomaan, että miehet ovat fyysisesti kyvyttömämpiä puhumaan tunteistaan, .