Niin kaikki ohikiitävää, ikävä ja riemu joka hetken värähtää.
Mitä toivot että jää, kun pihan poikki kuljet ja jäljet häviää.
(Juha Tapio, Ohikiitävää)

Olen muistellut viime kesää aika paljon. Kuunnellut niitä lauluja, jotka silloin soivat. Saavuttanut mielessäni sen tunteen, joka silloin oli. Muistanut sen kiinnostuksen, jännityksen ja halun. Epävarmuuden ja empimisen. Niitä tunteita en tavoita enää tänä kesänä vaikka toivoisinkin. Minulla on suuri mahdollisuus tavoittaa ne viime kesän huonot tunteet ja huonot hetket. Kiinnijäämisen pelko.

Toivoisin eläväni uudelleen sen hetken, kun katsoin toista kesäkuisena iltana. Kerroin katuvani vain yhtä juttua meidän ekasta kerrastamme, ja toinen hämmästyi. Kosketti minua, näytti niin hyvältä ruskettuneena, haalistuneet farkut jalassa ja pellavanvärinen paita päällä. Tuoksui niin hyvältä. Kosketti ja suuteli. Jos olisin nyt samassa tilanteessa niin jatkaisinko siitä eteenpäin ? Ensimmäinen kerta olisi voinut mennä yhdenillan sekoilun piikkiin, mutta tästä kerrasta eteenpäin jotain alkoi.

Taidan tehdä luopumistyötäni. Yritän. Ne kauneimmat muistot ovat vain ne kipeimmät kun ajattelen ettei koskaan enää.

Kuuman heinäkuun yössä hehkuen, sanoit pakahtuu mun sydän janoinen.
Pelätä ei saa jos tahtoo milloinkaan onnen saavuttaa.
Niin kaikki ohikiitävää, ikävä ja riemu joka hetken värähtää...